Juhannustaika kouvolalaisittain

Tervetuloa Kouvolan kaupungin juhannuskalenterin äärelle. Kalenteri on luku kerrallaan – kesäkuun alusta juhannukseen – avautuva piinaava mutta koominen dekkarikertomus, joka sijoittuu tietenkin Suomen hellepääkaupunkiin, Kouvolaan, juhannusviikolla.

Avaa juhannuskalenteri!

Tämä artikkeli toimii osaltaan dekkarista luodun podcastin tekstivastineena. Kertomuksen jokainen luku lisätään tänne luettavaksi samalla, kun se ilmestyy juhannuskalenterissa.

Kouvolassa olisit jo perillä: Juhannustaika kouvolalaisittain -podcastin teksivastine

Tervetuloa kuuntelemaan ääniversiota Kouvolan kaupungin juhannuskalenterista. Kalenteri on luku kerrallaan avautuva piinava mutta koominen dekkarikertomus, joka sijoittuu tietysti Suomen hellepääkaupunkiin Kouvolaan juhannusviikolla.

Murhan hyviä kuunteluhetkiä…

Luku 1.

– Auttakaa minua – olette viimeinen toivoni!

Vaaleaverikkö kesämekossa nostaa Kouvolan kuumimman terassin lämpötilaa vähintään asteella. Myös hänen vetoomuksensa on, noh, vetoava – vaikka joskus haluaisin olla jonkun ensimmäinen toivo, en viimeinen.  

Viiton neitiä istumaan pöytääni ja hän muuttuu välittömästi rouvaksi. – Aviomieheni on ollut kateissa kolme päivää. Teidän on autettava minua löytämään hänet, nainen parahtaa.

– Siis juhannustaika kouvolalaisittain, totean ja otan viilentävän kulauksen omaa taikajuomaani.

– Mitä tarkoitatte, nainen kysyy.

– Anteeksi, leukailu on salapoliisien ammattitauti. Tarkoitin, että jos aviomies katoaa juhannusviikolla, niin se on taikatemppu se. Mutta ei kovin harvinainen, totean, keskikarskisti.

Nainen närkästyy, mutta ei tarpeeksi poistuakseen. Hän on epätoivoinen, mutta niin olen minäkin: tarvitsen kipeästi maksukykyisen asiakkaan ja Kesämekko on valittu. Hänen nimensä on Susanna Valtavaara, miehensä nimi on Jaakko Valtavaara. Paljon muuta en ehdi kuullakaan, kun Susanna nostaa käden suunsa eteen ja muuttuu kalpeaksi kuin lakana. Hän tuijottaa jonnekin taakseni kuin olisi nähnyt aaveen.

Harmittelen mielessäni, että tapaus ratkesi ennen kuin alkoikaan. Sitten kaikki pimenee.  

Luku 2.       

Havahdun sirpaleiden keskeltä terassin lattialta. Kolkkauksessa käytetyn pullon etiketti on näkökentässäni – hintavampaa laatua. Toivon, että pullo oli tyhjä.

Tärisevä tarjoilija auttaa minut jaloilleni ja lupaa soittaa poliisit paikalle. Kiellän. En halua virkavaltaa, haluan puhua tähtitodistajani kanssa.

Susanna Valtavaara istuu edelleen tuolillaan. Nainen näyttää siltä kuin häntä olisi lyöty vuosikertaviskipullolla päähän. Vaitonaisen naisen habitus kertoo, että minut pahoinpidellyt henkilö – josta nyt ei näy jälkeäkään – ei ole mikään randomi.

Istun pöytään ja huokaan syvään. – Puhu, sanon viimein.

Susanna kertoo, että minut löi kanveesiin Jaakon veli, Kaapo Valtavaara. Susannan mukaan Kaapo on ”suunniltaan” veljensä katoamisesta ja raivostui nähdessään kälynsä vieraan miehen kanssa terassilla.

– Kaapo löi sinua ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Minua hän sanoi pettäjäksi, Susanna sanoo. Kyynel juoksee alas poskea kuin pilkku. Lisää asiaa onkin tulossa.

– Kun kerroin, että sinä olet yksityisetsivä, jonka juuri palkkasin löytämään Jaakon, Kaapo vain marssi tiehensä. Sanomatta mitään.

Haluan puhua Kaapon kanssa ja keskustella aikuisten impulssikontrollin tärkeydestä. Ensin kuitenkin jututan Susannaa vartin verran. Hän vastailee kysymyksiini kuin robotti, mutta saan paremman kokonaiskuvan tilanteesta.

Opin senkin, että Kaapo on töissä lakritsitehtaalla. Poistun terassilta horjuvin askelin, mutta kerrankin se ei johdu alkoholista. Tai tavallaan tietenkin johtuu.

Kun Kaapo Valtavaara pääsee töistä, olen aulassa odottamassa. Olen ehtinyt miettiä avausrepliikkiäni jo jonkin aikaa. Kaapon ilmeestä päätellen se kannatti.

– Toinen erä, munapää.      

Luku 3.

Kaapo Valtavaara tuijottaa minua suu auki. Arvioin hänet höyhensarjalaiseksi, jonka leuka on Iittalaa. En kuitenkaan sano sitä, vaan tämän:

– Itse edustan lyijynraskasta sarjaa, murahdan ja varmemmaksi vakuudeksi vilautan revolveria vyötäisilläni.

Kuin ihmeen kaupalla Kaapo osoittautuu lauhkeaksi kuin pääsiäislammas. Hän tarjoaa kahvin tehtaan kahvilassa ja pahoittelee vuolaasti raukkamaista päällekarkaustaan.

Juon kahvia mustana ja vaitonaisena. Se toimii, sillä Kaapo alkaa puhua. Puolessa tunnissa opin vaikka mitä.

Ensinnäkin Jaakon ja Susannan avioliitto rakoilee. Jaakko on tuskaillut parisuhteensa tilaa veljelleen – yksityiskohtiin menemättä. Tätä taustaa vasten Kaapon raivostuminen on ymmärrettävämpää, mutta edelleen munapäistä.

Kitkaa on myös töissä. Jaakko pyörittää elämys- ja eräfirmaa yhdessä vanhan kaverinsa, Aleksi Hukkasen kanssa. Kymen Korpisoturit Oy on investoinut prameaan ”kerhotaloon” Repovedellä, mutta lainarahalla tehty peliliike on myös kovan luokan riski. Rakentaminen on edelleen kesken.

Yksi kelolinnan rahoittajista on kotkalainen investointipankkiiri Veijo Vekselinranta, joka on kuulemma kyllästynyt koko projektiin ja haluaisi pelimerkkinsä pois.

Jaakko on purkanut paineita pitämällä vähän kesälomaa. Yrittäjällä on rantalentisporukka, jolla on Käyrälammella vakkarikenttä. Siellä Jaakko on aina silloin, kun ei ole valvomassa rakennustöiden sujumattomuutta Repovedellä.

Melkein kiitän Kaapoa tiedoista ja kahvista, mutta jyskyttävä takaraivoni esittää eriävän mielipiteen. Kun harpon lakritsitehtaan ovesta ulos, Kaapo tarraa hihaan.

– Tämä lanseerattiin eilen. Uutuusmaku.

Nappaan lakritsipussin hänen kädestään ja astun aurinkoon.

Kaasutan kaaralla kohti Käyrälampea ja popsin lakuja. Kun hiusrajaan alkaa muodostua hikipisaroita, pistän sen hellepäivän piikkiin. Sitten kurkkua alkaa poltella. Ymmärrän mistä on kyse vasta, kun hengitykseni muuttuu katkonaiseksi.

Luku 4.

Kyyneleet vääristävät näkökentän, kun ajan auton tienpientareelle ja jarrutan niin että häntäluu huutaa. Tarraan lakritsipussiin ja yritän saada selvää tuoteselosteesta. Uutuusmaku on chili-lakritsi – ”cayennepippuri on chili, jonka on todettu parantavan verenkiertoa” saan viimein tavattua pussin kyljestä. Empiirisesti arvioiden väite on solidi.

Puhaltelen pusikossa hetken ja jatkan matkaa rannalle. Tuskanhiki liimaa paidan rintakarvoihin, mutta kerran vainun saatuani en luovuta koskaan. Vaikka juuri nyt en haista mitään, kun kumpikin sierain vuotaa.

***

Jaakon lentopallokööri löytyy rannasta helposti. Porukka on pelitauolla ja puhelias. Ei tarvita meikäläisen ammatillista taustaa sen äkkäämiseen, että tälle tiimille nesteytys on kaikki kaikessa.

Seuraavan puolen tunnin aikana kuulen hölinää kuin hölvättynä. Lentisjoukkueen nimi on Käyskin Kädettömät, mikä kuvaa osuvasti sekä asianomaisten pelin että huumorin tasoa. Heillä on oma pienpanimo-olutbrändi (ipaa, apaa vai kuraa – sitä en muista, vaikka aseella uhattaisiin), mutta ei sanottavaa menestystä ikämiesturnauksista.

Jaakkoa kukaan ei ole nähnyt muutamaan päivään. Kesäkuussa kaveri on kuitenkin ollut pelaamassa monta kertaa, vahvistetaan miehissä. Köörikonsensus on, että työmaalla on murheita, eikä yrittäjä pääse irti.

Olen jo poistumassa, kun yksi palloilija muistaa jotain. Pari kertaa aiemminkin Jaakko on ollut poissa juuri juhannuksen alla.

– Ne lähti hääpäivän tai jonkun muun merkkipäivän takia reissuun rouvan kanssa, tarjoaa porukan nestori.

Kiitän tiedoista ja suuntaan parkkipaikalle. Näen jo kaukaa, että autostani on rikottu pelkääjän puoleinen ikkuna. Menen lähemmäs ja hätkähdän. Mustanpuhuvat silmät tuijottavat minua rävähtämättä. Istuimella on pää.   

Luku 5.

Autoni etuistuimella on lentopallo, jolle on piirretty tussilla naama. Erityistuntomerkki: suupielet osoittavat alaspäin.

Siivoan lasinsiruja istuimelta ja etsin samalla johtolankoja. Niitä ei löydy. Heitän Wilsonin takakonttiin. Pallollehan voi tulla vielä käyttöä, jos vaikka liityn Käyskin Kädettömiin.

Lähden rannasta kuin hauki.

***

Otan kurssin pohjoiseen, Repovedelle. Lentisäijien mukaan Jaakon yhtiökumppani Aleksi Hukkanen pyörittää kesällä firman seikkailuportfoliota liki yötä päivää. Odotan löytäväni Aleksin intiaanikanootista tai nokipannukahveilta. En ole kovin väärässä.

Aleksi on juuri saanut päivän pulkkaan, kun saavun Olhavanvuorelle. Päivän viimeisen kiipeilyryhmän kasvot ovat hikiset, mutta onnelliset. Vilkaisen 45 metrin äkkijyrkkää pudotusta ja tunnen chilimakeisen takapotkun. Yritän löytää jotain mielenkiintoista kuusenlatvasta.

Seikkailumestari hyvästelee ryhmäläisensä ja nämä poistuvat täpinöissään. Vara-Tarzanin ilmeestä huomaan, että nyt häntä vuorostaan jännittää. Mitä kaveri tietää?

Kun Aleksi kuulee, että en tiedä, missä hänen yhtiökumppaninsa on, hän menettää kaiken mielenkiinnon keskusteluun. Huomautan etsiväni Jaakkoa tositarkoituksella – ehkä Aleksi voi kertoa jotain, mistä on apua.

Metsänpoika menee lukkoon ja mutisee jotain liikesalaisuuksista ja immateriaalioikeuksista. Yritän vielä: olemme samalla puolella tässä, kaikki asianosaiset haluavat vain, että Jaakko löytyy.

– Hyvä on. Mennään alas juttelemaan, lasken sut köydellä, Aleksi sanoo viimein. Hätäännyn ja yritän kieltäytyä. Aleksi on nähnyt korkeanpaikankammoisia ennenkin ja herää tilanteen herkullisuuteen.

– Älä nyt jänistä. Mulla on kahvit odottamassa alhaalla, kolli virnistää.

En tiedä ihan tarkkaan mitä tapahtuu, mutta viisi minuuttia myöhemmin keikun valjaat päällä jossakin taivaan ja maan välillä. Halailen auringonlämmittämää kalliota kuin kadonnutta ystävää ja köysimestari Aleksi ”kannustaa” ylhäältä.

– Hyvinhän se sujuu vähän krapulaisemmallakin!

Tai: Teikäläinen etenee melkein senioriryhmän vauhtia!

Ja vielä tämäkin: Nythän se on maestro jo melkein puolivä—

Kun köysi vavahtaa rajusti, etsin kallionkolosta hätäisen jalansijan. Sitten köysi lentää alas.

Luku 6.

Ajantaju katoaa nopeasti, kun roikkuu kallionsyrjässä 20 metrin korkeudessa. Pidän kramppaavilla sormilla kiinni kivestä ja huudan apua. Tai yritän huutaa, ulos tuntuu tulevan vain paniikkipihinää. Hetken (5 minuutin? Vai 50:n?) päästä lopetan. Vain metsä vastaa, eikä sekään minun hyvinvoinnistani.

– Ota köydestä kiinni!

Vilkaisen ylös ja kallion reunalla on takaraivoaan hierova Aleksi Hukkanen. Hänen äänensä on käheä ja kiukkuinen, mutta en epäile kauniin eleen vilpittömyyttä. Köyden avulla laskeudun alas. Jalkani tärisevät kuin Richterin asteikolla ja sormenpäiden iho on tärviöllä, mutta olen hengissä.

Niin on Aleksikin, vaikka joku hiippari antoi hänelle kovan iskun päähän. Takaraivoon noussee komea kuhmu. Kaveri on edelleen pyörällä päästään: hän hokee yhä uudestaan, miten kummassa ei huomannut päällekarkaajaa.

– Sitä on liikkeellä, murahdan.

Kun viimein pääsemme nuotiopaikalle, Aleksi puhuu suunsa puhtaaksi. Miten Kymen Korpisoturit kyntää talousvaikeuksissa samalla, kun velkojat kaartelevat yläpuolella kuin korppikotkat – ja yhtiökumppani katoaa keskellä parasta sesonkia.

– Nyt työmaakin on minun vastuulla, hän manaa.

Sitten Aleksi tarjoaa odottamattoman tiedonmurun: pankkiiri Vekselinranta kävi edellisenä päivänä äksyilemässä tontilla ja oli myöskin kovin kiinnostunut Jaakon olinpaikasta.

– Sitäkin on liikkeellä, totean.

Jätän Aleksin ja palaan autolleni, joka on vaihteeksi välttynyt ilkivallalta. Kurvaan työmaan kautta ja jututan paria lapioonnojailijaa. He suhtautuvat visiittiini kuin verottajan ratsiaan enkä varsinaisesti opi mitään uutta. Jaakkoa ei olla muutamaan päivään nähty täälläkään.

***

Ajan takaisin kaupunkiin ja pirautan samalla tutulle ylikonstaapelille. Kuultuaan toimeksiannostani ylikonstaapeli Ryynänen vahvistaa, että katoamisilmoitus on tehty, mutta toimenpiteitä ei. Pyydän häntä pitämään minut ajan tasalla.

Tien päältä soitan myös asiakkaalleni, eli Jaanalle. Annan tilannekatsauksen, mutta en mainitse mitään rikotusta autonikkunasta, Wilsonista tai tyrmätystä kiipeilykarpaasista. Vielä.

Pitkän päivän päätteeksi istun Eskolanmäen tavernassa, kun ylikonstaapeli Ryynänen soittaa.

– Olisi ruumis.

Luku 7.

Seison Kasarminmäen paraatikentällä ja seuraan, kun hengetöntä Jaakkoa nostetaan ruumisautoon. Ruumis on varsin chic: kesänsininen puku ja tyyriit nahkakengät. Habitus on hiukan kärsinyt, mutta ulkoisen väkivallan merkkejä ei näy.

Kesämiehen maallinen matka on päättynyt paraatikentän keskellä olevan ilmatorjuntatykin varjoon. Siellä, jylhien tuijien katveessa, ruumis on maannut ilmeisesti jo jonkin aikaa.

Ylikonstaapeli Ryynänen ilmoittaa minulle, että en sitten ole paikalla. Vakuutan hänelle, että emmehän me edes tunne toisiamme. Sitten ylikonsta kertoo sen vähän, mitä tietää.

Koiranulkoiluttaja oli löytänyt ruumiin pari tuntia aikaisemmin. Vainajalla oli taskussa lompakko ja siinä ajokortti, mikä ei tunnistusprosessia ainakaan haitannut.  

– Tämä kalmo pilaa nyt oikeuslääkärin juhannuksen. Tilasin kuolinsyyntutkimuksen kiireellisenä, Ryynänen päättää.

Kiittelen asiansa osaavaa poliisimiestä ja lupaan toimittaa hänelle korillisen Käyskin Kädettömien craft beeriä ensi tilassa. Kättelemme ja minä katoan kesäyöhön.

Leskelle on kerrottava, että hän on leski. Tässä siviilisäädynmuutoksessa ei riisi lennä.

***

Jaana ottaa uutisen vastaan hyvin, olosuhteisiin nähden. Arvelen, että vaatimukseni tavata kasvokkain lähellä puoliyötä paljasti, että en ole ihan sellaisella mukavalla asialla liikkeellä. Hän seisoo ison omakotitalon kuistilla edelleen samassa kesämekossa, joka pyöräytti sukkiani aikaisemmin päivällä.

Uutiset on pian kerrottu. Lesken nyyhkiessä hiljaa tarjoan nenäliinoja, joita minulla on aina auton hansikaslokerossa. Tyypillinen käyttäjäkunta tosin koostuu petetyistä puolisoista. Nyt tilanne on vieläkin pahempi ja lopullisempi kuin KKO:n päätös.

Istun hetken olohuoneessa ja rauhoittelen Jaanaa. Samalla silmäilen perhevalokuvat piirongin päältä. Onneksi ei lapsia. Hääkuva on ehtaa yöttömän yön taikaa.

– Teen kaikkeni selvittääkseni, mitä Jaakolle tapahtui, änkytän vesilasi kädessäni.

Ammatillinen haarniskani alkaa rakoilla. Vetoan ajankohtaan ja häivyn surutalosta.

***

Ajan kämpälle koisimaan. Uni ei tule heti.

Herään oikeuslääkärin soittoon ennen puolta päivää. Epäilen häntäkin artesaanioluen ystäväksi, mutta en ääneen. Kysyn lekurilta, mikä uhrin tappoi. – Uhrin? Ei tämä mikään murha ole, hän vastaa.

Luku 8.

Jaakko Ilmari Valtavaara kuoli sydänkohtaukseen. Kun hänen ruumiinsa löydettiin, hän oli ollut kuolleena arviolta 3-4 päivää. Hänen ruumiissaan ei ole ulkoisen väkivallan merkkejä, mutta elämysyrittäjällä oli vatsahaava ja verenpainelääkitys päällä.

– Konetta oli rääkätty liikaa jo pitkään, tiivistää oikeuslääkäri.

En tiedä mitä sanoa. Lopulta kysyn, että miten kummassa ruumis löytyi niin oudosta paikasta, jos kerran poistuminen miesvahvuudesta tapahtui luonnollisista syistä. Lekuri huomauttaa, että hänen tehtävänään ei ole haravoida Kasarminmäen hiekkakenttiä, vaan käännellä kalmoja.

– Mutta tämä oli vasta alustavan tutkimuksen tulos. Vilkaisen vielä tarkemmin, mutta kuolinsyy ei tule muuttumaan: tämä mies menehtyi massiiviseen sydänkohtaukseen.

Kiitän oikeuslääkäriä. Seuraavana soitan Jaana Valtavaaralle. Hän on ottanut sairauslomaa töistä ja lepäilee kotona. Varttia myöhemmin juon jo kahvia tutulla sohvalla.

Jaana ei uutisista hätkähdä. Leski vahvistaa, että Jaakolla on ollut stressiä ja terveysongelmia jo pitkään.

– Sanoin aina, että se palaa loppuun tuolla tahdilla, Jaana nyyhkäisee.

Kysyn Jaanalta, miksi Jaakko oli liikkunut Kasarminmäellä.

– Minä olen siellä töissä yhdessä IT-firmassa. Ehkä Jaakko oli tulossa minua katsomaan ja sitten kävi näin…

Itku on äänetöntä mutta jatkuvaa. Mutisen jotain epämääräistä oikeuslääkärin jatkotutkimuksista ja suuntaan ovelle. Minusta on tullut hyödytön ja asiakkaaton. Rahaton olin jo valmiiksi.

***

Hyppään autoon ja suuntaan toimistolle. Keskusteluni Jaanan kanssa on jättänyt minulle omituisen olon. Jokin asia hiertää, mutta en osaa sanoa mikä. Tarvitsen konttorin kalseaa rauhaa, jotta voin ajatella.

Toimistoni on 20 neliön vuokraluukku kävelykadun kulman kerrostalossa, mutta huone on helteelläkin yllättävän viileä. Tämä ajatus rauhoittaa, kunnes katkeaa.

Työhuoneeni ovi avautuu juuri, kun kaivan avainta esille. Ulos astuu mies ase kädessään. Purskahdan nauruun.

Luku 9.

– Pankkiiri Vekselinranta, oletan.

Minua varmistamattomalla pistoolilla uhkaava pukumies hämmästyy. Hän tivaa, mistä oikein tiedän, kuka hän on.

– Tiedän monia asioita. Kuten sen, että tuo pyssy ei enää puhu. Tämän laita on toinen, totean ja vilautan mutkaa vyössäni.

Vekselinrannan silmät ovat yhtä exceliä. Jos hän painaa liipaisinta ja mitään ei tapahdu, todennäköisyys sille, että välittömästi sen jälkeen tapahtuu ja paljon, on melkoisen suuri. Joudutan hänen päätöstään kertomalla, että hänen kädessään oleva pistooli on ollut minulla työpöydällä paperipainona jo toistakymmentä vuotta.   

Vekselinranta luovuttaa aseen kiltisti.

– Tervetuloa Kouvolaan, Suomen hellepääkaupunkiin. Ottaako pankkiiri virvoketta, kysyn ja astun hänen ohitseen toimistooni.

Hetken päästä Vekselinranta on selittänyt monta asiaa parhain päin. Hän etsi minua, koska minäkin etsin Jaakko Valtavaaraa. Ovi toimistooni oli tietysti auki ja pankkiiri ymmärrettävästi hätääntyi kuullessaan äkillisiä ääniä ovelta.

– Nappasin aseen varmistaakseni, että minun henkilööni ei kohdistu uhkaa, pankkiiri latelee.

Huitaisen suurpiirteisesti kädelläni. Totean, että voimme unohtaa mokoman etikettivirheen, kunhan hän vain kertoo kaiken suhteestaan kadonneeseen henkilöön. Jätän mainitsematta, että Jaakon statukseen on tullut update.

Ja Vekselinrantahan kertoo. Pankkiiri on ollut takapiruna Kymen Korpisotureissa alusta asti, ja huolissaan sijoituksestaan.

– Meillä oli Jaakko Valtavaaran kanssa sovittu katselmus työmaalle neljä päivää sitten. Hän ei koskaan tullut paikalle, pankkiiri puuskahtaa.

Kyselen vielä pari kysymystä. Lopulta kerron Jaakon arvonlisäverovelvollisuuden tulleen päätökseensä. Vekselinranta ei arvosta huumoriani, eikä ajoitustani.

– Ja nyt te minulle tämän kerrotte?!

Totean, että minun katsannossani sinunkaupat syntyvät aina, kun aseella aletaan osoittelemaan. Viiton tuohtuneen pankkiirin tiehensä. Hän on kohtelustaan niin pöyristynyt, että unohtaa paiskata oven kiinni.

Luuri laulaa heti. Oikeuslääkäri kertoo, että tarkempi tutkimus vahvistaa alustavan ruumiinavauksen keskeiset löydökset. Ruumiissa ei ole naarmuakaan.

– Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin oikean käden etusormessa on pienenpieni pistohaava ja pienenpieni verihyytymä. Tämä varmasti auttaa sua valtavasti, hän hymähtää.

Seison aurinkoisella vuorenhuipulla, kun pilvet alapuolellani yhtäkkiä väistyvät. Nyt näen kaiken.    

Luku 10.

Ennen kuin ajan Kasarminmäelle, varmistan että hansikaslokerossa on kumihanskat. Arvioin, että paraatikentän läheisyydessä on muutama potentiaalinen roskakori, joiden tarkastamisen ei pitäisi paljoa aikaa viedä.

Löydän etsimäni jo toisesta tutkimastani roskiksesta, heti ammattikorkeakoulun päärakennuksen kulmalta.

***

Hetkeä myöhemmin kurvailen keskustassa, kun joku räkänokka hyppää skeittilaudalla suoraan auton eteen. Taitava vekara horjahtaa, mutta ei kaadu, kun pysähdyn kaikenkokeneet jarrut kirskuen. Sori, sori, sori, tenava kiljahtaa.

– Hei hurjapää, haluatko ansaita kakskybää, huudan avoimesta auton ikkunasta.

Epäluuloinen vesseli pälyilee minua alta kulmien, kun istahdan työpöytäni ääreen ja aloitan kirjoitustyön. Kirjoitan vasemmalla kädellä, jotta käsiala pysyy ambivalenttina. Tähtään ytimekkääseen käyttöproosaan ja onnistun mielestäni hyvin.

Kahdessa paperinpalasessa on identtinen sisältö, samat seitsemän sanaa.

Annan muksulle kympin nyt ja toisen heti, kun hän on toimittanut viestit perille. Jahka hän tunnin päästä palaa, varmistan parilla kysymyksellä, että ne on viety sinne, minne pitääkin. Kylmäpäinen skeittaaja oli selvästikin oikea valinta tähän pieneen mutta tärkeään erikoistehtävään. Ansa on viritetty.

Luku 11.

ONGELMIA. TAVATAAN HÄIDEN JATKOPAIKASSA VIIDELTÄ. EI PUHELINTA.

Viestilappusissa käytin tikkukirjaimia harkitun huomiohakuisesti. Sitä myös saadaan.

Nyt lymyilen paikallisen, mieleenpainuvasti mutterinmuotoisen ravitsemusliikkeen naulakoiden lomassa. Katselen, kun huolestuneen näköinen Jaana Valtavaara astuu sisään juuri ennen viittä. Hän ehtii istua ikkunapöytään, kun huolestuneen näköinen Kaapo Valtavaara saapuu samaan ravintolaan.

Kolme sekuntia myöhemmin Kaapo istahtaa Jaanan pöytään. Kuluu uudet kolme sekuntia, kun luen kummankin huulilta yhtäaikaisen kysymyksen: No?

Hivuttaudun lähemmäksi kuullakseni vähän paremmin. Kaapo kysyy, miksi Jaana lähetti viestin – ja tietysti päinvastoin. Seuraa yleistä hämmennystä, mietoa tiuskimista ja vääjäämätön valaistumisen hetki.

Istahdan kaksikon pöytään.

Uskoudun tuoreesta kirjallisesta harrastuksestani, vaikka en usko saavani elinikäisiä faneja ainakaan näistä kahdesta. Kumpikaan ei näytä halukkaalta puhumaan, mutta se ei haittaa. Jaan mielelläni näkemykseni viimeaikaisten tapahtumien kulusta – samalla kun Jaana ja Kaapo istuvat tuoleillaan kuin naulittuna.

Kerron tutkimusteni paljastaneen, että Jaanalla ja Kaapolla on suhde. Neljä päivää aikaisemmin pari oli kuhertelemassa Kasarminmäellä, kun kolmanneksi pyöräksi tuli pyytämättä ja yllätyksenä aviomies/velipoika Jaakko. Tästä salapari varmasti hämmästyi, koska samalla kellonlyömällä Jaakon olisi pitänyt olla Repovedellä pankkiiri Vekselinrannan ripitettävänä.

Jaakolla kuitenkin petti hermo ja hän päätti tehdä velkojalle oharit. Tuomiopäivää toitottava tonttikatselmus sai jäädä, kun Jaakko-kulta lähti ykköset päällä yllättämään vaimoaan. Olihan heillä hääpäiväkin.

– Kun Jaakko näki vaimonsa veljensä kanssa, hän varmasti raivostui, ehkäpä karkasi veljensä kimppuunkin. Seurannut käsirysy oli kovia kokeneen miehen pumpulle jo liikaa, totean.

– Tuo on vale! En koskenutkaan Jaakkoon, huudahtaa Kaapo naama punaisena.

– Ole hiljaa ääliö, Jaana kivahtaa, huomattavasti kalpeampana.

Olen kuullut tarpeeksi. Annan merkin ja pian ovensuusta kuuluu askelia. Jaanan ja Kaapon päät painuvat aavistuksen, kun he näkevät tulokkaan.

Luku 12.

–  Ylikonstaapeli Ryynänen, päivää.

Varmistan Ryynäseltä, että mikrofoni toimi. Ylikonstaapeli kertoo kuulleensa joka sanan. Ne on talletettu myös sydämeen.

Jaana Valtavaara on saanut koottua voimia vastahyökkäykseen. Hän huomauttaa, että Jaakon kuolinsyynä on ja pysyy sydänkohtaus.

– Eihän meitä voi syyttää mistään, vaikka nämä renttuetsivän satuilut olisivatkin totta, hän puuskahtaa.

Ryynänen huomauttaa heitteillepanosta tulevan pahimmillaan parin vuoden kakku.    

– Ja eiköhän me muutakin keksitä, poliisimies toteaa ja tilaa partion noutamaan kyyhkyläiset.

***

Kun maija lasteineen katoaa näkyvistä, istumme takaisin ikkunapöytään hyvin ansaittujen lohivoileipien ääreen. Ryynänen ihmettelee, miksi Kaapo yritti pelotella minua lentopallolla ja ottaa hengiltä Olhavanvuorella. Totean, että Jaana oli toiminut omapäisesti ja Kaapolle mitään kertomatta minut palkatessaan – eikä kaveri suinkaan purematta niellyt tätä.

– Oliko Kaapo sitten umpirakastunut vai umpihölmö, kun halusi minut pois pelistä, sitä en tiedä.

Ryynäsen kanssa pohdimme, että Jaanan peliliikehän oli sinänsä ihan fiksu: hyvä vaimo kääntää kaikki kivet selvittääkseen, mihin rakas aviomies on kadonnut.

Mainitsen Ryynäselle löytäneeni Kasarminmäeltä jotain, mitä poliisit eivät. Roskikseen tungettu ruusukimppu oli lopulta sangen ilmaisuvoimainen. Arvasin etsiä sitä, koska ruusunpiikki oli pistänyt Jaakkoa sormeen vähän ennen kuolemaa.

– Kymmenen punaista ruusua, koska oli Jaakon ja Jaanan kymmenes hääpäivä.

– Sano se kukkasin, ylikonstaapeli hymähtää.

Lohileivät on pian syöty ja poliisimies tekee lähtöä. Lupaan piipahtaa kamarilla juhannuksen jälkeen ja antaa perusteellisemman lausunnon. Poistuessaan Ryynänen vielä harmittelee tilannettani: asiakkaalle voi olla hankala lähettää laskua sen jälkeen, kun on toimittanut tämän linnaan. Myönnän, että tämä keissi ei jää historiaan taloudellisena riemuvoittona.

Sitten Ryynänen kysyy, mistä tiesin Mutterin olleen hääparin jatkopaikka 10 vuotta sitten.

– Valtavaarojen kotona oli valokuvia häistä ja niiden jatkoilta. Mutta hauskaa tässä oli tietysti se, että vielä kuvat itsessään eivät herättäneet epäilyjäni.  

Saan tarkentaa: kun ensimmäisen kerran kävin surutalossa, näin kuvan morsiamesta ja Kaaposta jatkoilla, pelleilemässä ylisuurissa aurinkolaseissa.

– Kaapolla oli tuolloin vielä parta lasileuan peittona, niin en heti edes tunnistanut. Päässäni klikkasi vasta, kun tajusin Jaanan piilottaneen kuvan, kun tulin talolle toista kertaa. Se oli ylireagointi, joka kostautui myöhemmin.

– Valokuvamuisti, poliisi kuittaa ja katoaa.

***

Tilaan viimeisillä rahoillani tuopin ja istun vielä tovin ikkunapöydässä. Tänä jussina tyynyn alla on revolveri, eikä kukan kukkaa.

Otan sille.