Suomen hellepääkaupungin juhannusviikosta tulee piinaavan kuuma...
Tervetuloa Kouvolan kaupungin juhannuskalenterin äärelle. Kalenteri on luku kerrallaan – kesäkuun alusta juhannukseen – avautuva piinaava mutta koominen dekkarikertomus, joka sijoittuu tietenkin Suomen hellepääkaupunkiin, Kouvolaan, juhannusviikolla.
Tämä artikkeli toimii osaltaan dekkarista luodun podcastin tekstivastineena. Kertomuksen jokainen luku lisätään tänne luettavaksi samalla, kun se ilmestyy juhannuskalenterissa.
Kouvolassa olisit jo perillä: Juhannustaika kouvolalaisittain -podcastin teksivastine
Tervetuloa kuuntelemaan ääniversiota Kouvolan kaupungin juhannuskalenterista. Kalenteri on luku kerrallaan avautuva piinava mutta koominen dekkarikertomus, joka sijoittuu tietysti Suomen hellepääkaupunkiin Kouvolaan juhannusviikolla.
Murhan hyviä kuunteluhetkiä…
Luku 1.
– Auttakaa minua – olette viimeinen toivoni!
Vaaleaverikkö kesämekossa nostaa Kouvolan kuumimman terassin lämpötilaa vähintään asteella. Myös hänen vetoomuksensa on, noh, vetoava – vaikka joskus haluaisin olla jonkun ensimmäinen toivo, en viimeinen.
Viiton neitiä istumaan pöytääni ja hän muuttuu välittömästi rouvaksi. – Aviomieheni on ollut kateissa kolme päivää. Teidän on autettava minua löytämään hänet, nainen parahtaa.
– Siis juhannustaika kouvolalaisittain, totean ja otan viilentävän kulauksen omaa taikajuomaani.
– Mitä tarkoitatte, nainen kysyy.
– Anteeksi, leukailu on salapoliisien ammattitauti. Tarkoitin, että jos aviomies katoaa juhannusviikolla, niin se on taikatemppu se. Mutta ei kovin harvinainen, totean, keskikarskisti.
Nainen närkästyy, mutta ei tarpeeksi poistuakseen. Hän on epätoivoinen, mutta niin olen minäkin: tarvitsen kipeästi maksukykyisen asiakkaan ja Kesämekko on valittu. Hänen nimensä on Susanna Valtavaara, miehensä nimi on Jaakko Valtavaara. Paljon muuta en ehdi kuullakaan, kun Susanna nostaa käden suunsa eteen ja muuttuu kalpeaksi kuin lakana. Hän tuijottaa jonnekin taakseni kuin olisi nähnyt aaveen.
Harmittelen mielessäni, että tapaus ratkesi ennen kuin alkoikaan. Sitten kaikki pimenee.
Luku 2.
Havahdun sirpaleiden keskeltä terassin lattialta. Kolkkauksessa käytetyn pullon etiketti on näkökentässäni – hintavampaa laatua. Toivon, että pullo oli tyhjä.
Tärisevä tarjoilija auttaa minut jaloilleni ja lupaa soittaa poliisit paikalle. Kiellän. En halua virkavaltaa, haluan puhua tähtitodistajani kanssa.
Susanna Valtavaara istuu edelleen tuolillaan. Nainen näyttää siltä kuin häntä olisi lyöty vuosikertaviskipullolla päähän. Vaitonaisen naisen habitus kertoo, että minut pahoinpidellyt henkilö – josta nyt ei näy jälkeäkään – ei ole mikään randomi.
Istun pöytään ja huokaan syvään. – Puhu, sanon viimein.
Susanna kertoo, että minut löi kanveesiin Jaakon veli, Kaapo Valtavaara. Susannan mukaan Kaapo on ”suunniltaan” veljensä katoamisesta ja raivostui nähdessään kälynsä vieraan miehen kanssa terassilla.
– Kaapo löi sinua ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Minua hän sanoi pettäjäksi, Susanna sanoo. Kyynel juoksee alas poskea kuin pilkku. Lisää asiaa onkin tulossa.
– Kun kerroin, että sinä olet yksityisetsivä, jonka juuri palkkasin löytämään Jaakon, Kaapo vain marssi tiehensä. Sanomatta mitään.
Haluan puhua Kaapon kanssa ja keskustella aikuisten impulssikontrollin tärkeydestä. Ensin kuitenkin jututan Susannaa vartin verran. Hän vastailee kysymyksiini kuin robotti, mutta saan paremman kokonaiskuvan tilanteesta.
Opin senkin, että Kaapo on töissä lakritsitehtaalla. Poistun terassilta horjuvin askelin, mutta kerrankin se ei johdu alkoholista. Tai tavallaan tietenkin johtuu.
Kun Kaapo Valtavaara pääsee töistä, olen aulassa odottamassa. Olen ehtinyt miettiä avausrepliikkiäni jo jonkin aikaa. Kaapon ilmeestä päätellen se kannatti.
– Toinen erä, munapää.
Luku 3.
Kaapo Valtavaara tuijottaa minua suu auki. Arvioin hänet höyhensarjalaiseksi, jonka leuka on Iittalaa. En kuitenkaan sano sitä, vaan tämän:
– Itse edustan lyijynraskasta sarjaa, murahdan ja varmemmaksi vakuudeksi vilautan revolveria vyötäisilläni.
Kuin ihmeen kaupalla Kaapo osoittautuu lauhkeaksi kuin pääsiäislammas. Hän tarjoaa kahvin tehtaan kahvilassa ja pahoittelee vuolaasti raukkamaista päällekarkaustaan.
Juon kahvia mustana ja vaitonaisena. Se toimii, sillä Kaapo alkaa puhua. Puolessa tunnissa opin vaikka mitä.
Ensinnäkin Jaakon ja Susannan avioliitto rakoilee. Jaakko on tuskaillut parisuhteensa tilaa veljelleen – yksityiskohtiin menemättä. Tätä taustaa vasten Kaapon raivostuminen on ymmärrettävämpää, mutta edelleen munapäistä.
Kitkaa on myös töissä. Jaakko pyörittää elämys- ja eräfirmaa yhdessä vanhan kaverinsa, Aleksi Hukkasen kanssa. Kymen Korpisoturit Oy on investoinut prameaan ”kerhotaloon” Repovedellä, mutta lainarahalla tehty peliliike on myös kovan luokan riski. Rakentaminen on edelleen kesken.
Yksi kelolinnan rahoittajista on kotkalainen investointipankkiiri Veijo Vekselinranta, joka on kuulemma kyllästynyt koko projektiin ja haluaisi pelimerkkinsä pois.
Jaakko on purkanut paineita pitämällä vähän kesälomaa. Yrittäjällä on rantalentisporukka, jolla on Käyrälammella vakkarikenttä. Siellä Jaakko on aina silloin, kun ei ole valvomassa rakennustöiden sujumattomuutta Repovedellä.
Melkein kiitän Kaapoa tiedoista ja kahvista, mutta jyskyttävä takaraivoni esittää eriävän mielipiteen. Kun harpon lakritsitehtaan ovesta ulos, Kaapo tarraa hihaan.
– Tämä lanseerattiin eilen. Uutuusmaku.
Nappaan lakritsipussin hänen kädestään ja astun aurinkoon.
Kaasutan kaaralla kohti Käyrälampea ja popsin lakuja. Kun hiusrajaan alkaa muodostua hikipisaroita, pistän sen hellepäivän piikkiin. Sitten kurkkua alkaa poltella. Ymmärrän mistä on kyse vasta, kun hengitykseni muuttuu katkonaiseksi.
Luku 4.
Kyyneleet vääristävät näkökentän, kun ajan auton tienpientareelle ja jarrutan niin että häntäluu huutaa. Tarraan lakritsipussiin ja yritän saada selvää tuoteselosteesta. Uutuusmaku on chili-lakritsi – ”cayennepippuri on chili, jonka on todettu parantavan verenkiertoa” saan viimein tavattua pussin kyljestä. Empiirisesti arvioiden väite on solidi.
Puhaltelen pusikossa hetken ja jatkan matkaa rannalle. Tuskanhiki liimaa paidan rintakarvoihin, mutta kerran vainun saatuani en luovuta koskaan. Vaikka juuri nyt en haista mitään, kun kumpikin sierain vuotaa.
***
Jaakon lentopallokööri löytyy rannasta helposti. Porukka on pelitauolla ja puhelias. Ei tarvita meikäläisen ammatillista taustaa sen äkkäämiseen, että tälle tiimille nesteytys on kaikki kaikessa.
Seuraavan puolen tunnin aikana kuulen hölinää kuin hölvättynä. Lentisjoukkueen nimi on Käyskin Kädettömät, mikä kuvaa osuvasti sekä asianomaisten pelin että huumorin tasoa. Heillä on oma pienpanimo-olutbrändi (ipaa, apaa vai kuraa – sitä en muista, vaikka aseella uhattaisiin), mutta ei sanottavaa menestystä ikämiesturnauksista.
Jaakkoa kukaan ei ole nähnyt muutamaan päivään. Kesäkuussa kaveri on kuitenkin ollut pelaamassa monta kertaa, vahvistetaan miehissä. Köörikonsensus on, että työmaalla on murheita, eikä yrittäjä pääse irti.
Olen jo poistumassa, kun yksi palloilija muistaa jotain. Pari kertaa aiemminkin Jaakko on ollut poissa juuri juhannuksen alla.
– Ne lähti hääpäivän tai jonkun muun merkkipäivän takia reissuun rouvan kanssa, tarjoaa porukan nestori.
Kiitän tiedoista ja suuntaan parkkipaikalle. Näen jo kaukaa, että autostani on rikottu pelkääjän puoleinen ikkuna. Menen lähemmäs ja hätkähdän. Mustanpuhuvat silmät tuijottavat minua rävähtämättä. Istuimella on pää.
