Kouvolalain kertoo -podcast S1E2: ”Ei ikinä sitten kun -elämää” (tekstivastine)

Olemme tänään Kuusankosken Inginmaalla
ihanan vehreällä takapihalla.

Nina Petelius-Lehdon ja Pekka Lehdon
kanssa. Kertoisitteko alkuun itsestänne?

Olen Nina Petelius-Lehto, entinen Kouvolan teatterin näyttelijä.

Olen syntynyt Kuusaalla. Olen ihan paljasjalkain kuusaalain.

Mitäs olemme täällä asuneet…
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta.

Kyllähän siitä jo tulee.

Minä taas olen Pekka Lehto ja asunut täällä sen saman ajan.

Syntyisin olen Voikkaalta.
– Ja Mattilasta.

Mutta en ole näitä maalais-Mattiloita,
vaan omakotitaloasujien puolelta.

Mutta voikkaalainen. – Vai Voikkaalain?

Kyllä. Siellä asustin nuoruuteni. Ja sen
jälkeen muutimme yhdessä Kuopioon.

Minä lähdin Kuopioon opiskelemaan sen jälkeen
kun olimme aiheuttaneet skandaalin Kuusaalla.

Minkä skandaalin?
– Kyllähän se aikamoinen skandaali oli.

Olemme tavanneet Kuusankosken teatterissa vuonna 1974.

Niin siellä olemme ensimmäisen kerran nähneet.

Sitten vasta 1977 aloimme seurustelemaan.
Pekka oli silloin naimisissa.

Minä olin 17-vuotias ja Pekka puolet vanhempi.

Ja näkihän sen jo silloin, ettei siitä mitään tule.

Mutta sitten lähdimme Kuopioon, kun kirjoitukset oli ohi.
Sain sieltä opiskelupaikan, niin lähdimme sinne sitten yhdessä.

Mikä sai teidät palaamaan Kuusaalle?
–Tämä.

Tämä paikka ja sanotaanko, että kotiseuturakkaus.

Kuopiohan on kaunista seutua, ja meillä oli
siellä voisiko sanoa: ihanteellinen paikka asua.

Minä olin vesilaitoksella töissä. Siellä on vedenpuhdistuslaitos
Inginmaan, ei kun Itkonniemen kärjessä.

Siellä oli oma aidattu monen hehtaarin alue, joka
oli aikanaan 1913 rakennettu vesilaitoksen hoitajalle.

Me asuimme siellä huvilassa vuokralla. Se kun
ei ollut peruskorjattu, niin se oli halvalla vuokrattu.

Oma uimaranta. Talonmies lämmitti saunan ja teki lumityöt.

Työmatka oli sellainen 70 metriä,
mutta silti sai olla omassa rauhassa.

Olihan meillä sielläkin puutarha ja perunaakin jopa oli siellä.

Kotiseuturakkaus veti kuitenkin takaisin Kouvolaan.
–Kuusaalle!

Teillähän on täälläkin oma koti omassa rauhassa.

Haluaisitteko kertoa tästä: Kuinka iso piha on, mitä kasveja löytyy, onko kotieläimiä. Ainakin kaksi koiraa on.

Muistelisin, että teillä on ollut pässejä joskus.

Enää ei ole kuin yksi.

Eikä siitäkään tiedä, että kuinka kauan.

Tämän talon vanha osa on rakennettu 1887.

Silloin kun ostimme tämän vuonna 1991
tämä myytiin ikään kuin purettavaksi.

Tai niin kuin maapohja. Talosta ei odotettu
kenenkään saavan asumiskuntoista.

Enkä tiedä, onko se sitä vieläkään monen mielestä.

Iso remontti ollaan tehty. 40 vuotta sitten talosta
ei ollut muuta kuin hirsiseinät pystyssä.

– Niin siitä vanhasta osasta.

Siitä sitten laitoimme takaisin kaiken
puutavaran, mitä pystyimme käyttämään.

Kaikkea vanhaa tuotiin myös Kuopiosta. Siellä
oli boomi menossa, että kaikki vanha nurin.

Niin ne purki sen ihanan puukeskustan.
– Siiitä sai sitten puutavaraa.

Meillä oli lava-auto silloin, ja aina kun tulimme
tänne toimme mukana täyden lastin tavaraa.

3 vuotta joka viikonloppu tänne.

Näillä bensanhinnoilla ei enää viitsisi, tai olisi aika kallista
rakennustavaraa jos nyt ajaisi joka viikonloppu edestakaisin.

Tässä on ollut torppa jo ennen 1887 rakennettua taloa.

Tämä tosiaan korjattiin ja vuonna 1993
siirrettiin toinen hirsikehikko Pilkanmaasta.

Kun lapset kasvoivat, ja piti saada lisää tilaa. Meillä on 3 lasta.

Ja nyt on kaksi lastenlastakin, ja kolmas tulossa.

Tämä paikka viehätti heti. Etsittiin vastaavaa Kuopion
seudulta koko se 3 vuotta ennen kuin löydettiin tämä.

Tämä on niin hieno, kun talo on peltoaukean reunassa.
Ja talon takana on pystysuora kallio.

Se oli marraskuuta, kun näimme tämän ensimmäisen kerran.
Heti oli selvää, että kyllä tämä on meidän koti.

Tämä oli täysin hoitamaton. Ei voida puhua pihasta tai puutarhasta.

Täällä oli pari ristiin rastiin menevää polkua.
Toinen meni saunalle ja toinen meni ulkohuussiin.

Muuten pihalla ei oltu tehty yhtikäs mitään, mikä on toisaalta
ihan hyvä lähtökohta jos haluaa perustaa oman puutarhan.

Ainoat säilyttämisen arvoiset olivat
vanhat omenapuut ja vanhat syreenit.

Tässä on upeat ikivanhat pihasyreenit.

– Teillä on siis ollut aiemmin eläimiäkin täällä?

Meillä oli lampaita. Se oli meidän yksi yhteinen unelma,
että voisimme pitää täällä muutamaa eläintä.

Ja kasvattaa itse mahdollisimman paljon omaa ruokaa.

Se oli lähtökohta tällaisen asumismuodon hankkimiseen.

Tämähän on elämäntapa-asumista. Ei ole
tarkoituskaan ollut, että tästä lähtisi elanto.

Tämä on asumispaikka, missä pystytään
elämään mahdollisimman pienillä kustannuksilla.

Ja tekemään elämästä, mitä me haluamme.

Ja pääansio haetaan muualta.

Tästä ei mitään sellaista. – Älä nyt, minä olen onnistunut
myymään muutaman tomaatintaimen.

Niin, mutta enemmän olet maksanut niistä siemenistä.

No mutta kaikki harrastaminen maksaa.
– Niin totta kai.

Kun se on elämäntapa, sen eteen tekee, vaikka
se maksaisikin. Eikä niin, että siitä tulisi jotain.

Se ei ole koskaan ollut meille lähtökohta.

Kasvatatte paljon itse ruokaa. Mitä teidän on pitänyt
hakea kaupasta, vai onko pitänyt hakea mitään?

Minä kun en ole valitettavasti mikään jauhopeukalo, niin leipää.

Pekalle pullaa.

Tottakai kahvia ja muuta. Se riippuu aina vähän tilanteesta.

Kyllähän me kaupassakin käymme.

Nykyään tarvitsee käydä aika vähän, kun olemme kahdestaan.

Oluen panon kun vielä aloittaisit, niin sitten…

Pitää pistää pörisemään.
– Kun omat humalatkin on.

Mitä olemme keskustelleet, niin puutarhanhoito ja hyötykasvien,
perunoiden ja tomaattien, kasvattaminen on teille sydämen asia.

Miten olette ylipäätään kiinnostuneet
puutarhan hoidosta tai viljelystä?

Minä olen lapsesta asti halunnut pienen palasen omaa maata.

En tiedä, mistä se tulee, koska olen
asunut kerrostalossa 18-vuotiaaksi asti.

Minulla on jokin ihme himo kasveihin ja multaan.
Minulla on nytkin multapeukalo.

En tiedä, mikä siinä on. Se kasvun seuraaminen
ja se, kun ihme siitä, kun siemen itää.

Ja se onnistumisen tunne, kun saa jonkin kasvin onnistumaan.

En tiedä, mikä siinä on, mutta lapsesta asti
on ollut hinku kaiken kasvattamiseen.

Hyvä motivaatio on siinäkin, että tietää ainakin, mitä syö.

Ja tietää, mitä syötti lapsillekin. Ruoka on
puhdasta, eikä siinä ole torjunta-aineita.

Meillä ei käytetä keinolannotteita, eikä
torjunta-aineita. Ruoka on aina luomua.

Mitäs Pekka?

Minä olen ehkä kasvanut siihen,
koska meillä oli kotona iso perunamaa.

Ja siitä saimme talven perunat, vaikka oli omakotitalo.

Meilläkin oli seitsemän henkeä suurimmillaan syöjiä.

Joten niitä meni aika paljon.

Kesät olin äidin kotona Tesjoella lähellä Loviisaa.

Silloin se oli Ruotsinpyhtäätä. Loviisaa nykyisin.

Siellä olin useita kesiä, ja muutaman kesän tätini luona.
Heillä oli miehensä kanssa kasvihuoneet.

Joissa viljeltiin tomaatteja ja kurkkua. Olin siellä
kahtena kesänä kesärenkinä siellä pitkään.

Siinä oppi, mitä kasveille pitää tehdä.

Ei se aina kivaa ollut. Siellä tehtiin joskus pitkääkin päivää.

Oot sie kärsinyt täälläkin kaikki nämä vuodet?
– En en.

Ei siinä mielessä.

Halusimme juuri tällaisen paikan, jossa
omavaraisuusaste on suhteellisen korkea.

Perustarvikkeet saa tekemällä.

Ja siitä ei tarvinnut maksaa, koska
siinä vaiheessa rahasta oli kova puute.

Ei sitä liikaa ole nytkään.
– Meinasin kysyä, etteikö enään ole?

Silloin oli jossain vaiheessa aika tiukkaakin.

Kyllä aina viimeiset pennit meni joka tilistä.
Ei jäänyt säästön puolelle koskaan.

Opintolainat eivät olleet kauhean huikeita siihen aikaan.

Ja pyrimme ottamaan muutenkin lainaa mahdollisimman vähän.

Silloin jos jotain osti, se oli aina käytävä pankissa pyytämässä.

Myöhemmin pystyi aina ostamaan, kun vähä kiristi.

Kyllä se aika tiukkaa oli rahan puolesta.

Kyllähän me se tiedettiin, mutta
se oli se elämisen muoto, mitä haettiin.

Perunajutut tulivat sitten sen kautta. Mekin laitettiin
perunaa maahan jo ennen kuin muutimme tänne.

Peltoon vaan heti. Sieltä sitten tulee perunaa.

Silloin 80-luvun alussa kaupan perunan laatu oli todella surkeaa.

Se oli yksi tärkeimpiä syitä siihen.

Silloin myytiin vain perunaa pussissa,
eikä yhtään tiennyt, mitä pussissa on.

Kun pussin aukaisi, se ei aina välttämättä ollut kovin hyvää.

Eikä ollut valinnanvaraa. Siihen
aikaan maatalous oli aika säänneltyä.

Ja perunalla oli määrätty kilohinta.
Millään muulla ei ollut väliä.

Se oli määrätty, paljonko tuottaja perunakilosta sai.

Vapaa kilpailu on ajanut sen tietysti toiseen äärimmäisyyteen.

Perustuottaja ei saa oikein mitään. Kauppa ja kuljetus ottaa kaikki.

Meille se ei ole ollut ongelma.

Siitä se lähti tämä perunajuttu.

Mistäs tomaatit ovat tulleet?

Minä en itseasiassa edes muista miksi innostuin niistä.

Sen jälkeen, kun sait ensimmäisen kasvihuoneen.

Oli minulla ollut jo tomaatteja ennen kasvihuonetta.

Ensimmäisen kokeilun jälkeen ihastuin
tomaatin valtavaan elinvoimaan.

Se oli niin uskomaton kasvi, että
tuntuu että se selviää mistä hyvänsä.

Aina se vaan tuottaa tomaattia.

Vaikka luulee että nyt se on kuollut niin ei.
Sieltä se nousee vaan uudestaan.

Joskus olen poistanut varkaita tomaatista.

Joskus on ollut niin pitkä varas, että se
kukkiikin, niin olen jättänyt sen siihen.

Eikö se tee tomaatit siinäkin pelkällä vedellä.

Se on minun mielestäni aika uskomaton kasvi.

Sitten olen tutustunut niihin lajikkeisiin,
kun niitä on ihan mielettömästi.

Euroopassa on sellaisia siemenkauppoja,
joissa on parituhatta erilaista tomaattia.

Siinä on niin valtava kenttä kokeilla,
että kyllä siinä on mahdollisuuksia.

Vielä on muutama sata eri lajiketta kokeilematta.

Kuinka monta lajiketta sinulla on yleensä vuosittain?

Pahimmillaan niitä on ollut 200, mutta tänä
vuonna hillitsin itseni eikä niitä ole kuin vajaa 80.

Kyllä sitä vanhemmiten vähän rauhoittuu.

Onko sinulla jotain lempi lajikkeita, joita on vuodesta toiseen?

Sellainen tshekkiläinen lajike kuin zlatýva, mikä tarkoittaa kultaista.

Oranssinvärinen tomaatti, jossa
ovat tasapainossa makeus ja hapokkuus.

Sitten sellainen Sun Gold, joka on varmasti kaikkien suosikki.

Sitten on joitakin vihreitä lajikkeita, joissa on jännä erikoinen maku.

Sitten on sellainen kuin big white pink striped.

Se on iso tomaatti, joka on valkoinen ja siinä on todellakin vaaleanpunaiset raidat.

Se on aikas herkullinen.

Onhan niitä, kuten mustia lajikkeita. Kaikkea löytyy.

Mustasta valkoiseen ja raidat joka värissä.

Sitten niitä on vielä vaikka minkä muotoisia tomaatteja.

Niitä on litteitä, pitkulaisia, pyöreitä ja päärynän muotoisia. Ihan joka lähtöön.

Ja makuun ja rakenteeseen.

Mistä löydät Pekka näitä paikallisia perunalajikkeita?

Itse voikkaalaisena olen hyvin kiinnostunut tästä
aikain punain -voikkaalaisesta perunasta.

En tiedä mistä se on sinne kulkeutunut.

Se oli meillä kotona se perunalajike, josta sai ensimmäiset perunat.

Sitä kutsuttiin nimellä ”aikain punain”,
ja se on vieläkin sitä samaa perua.

Oikean lajikkeen nimeä en edes tiedä,
enkä ole niitä edes metsästänyt.

Nykyään aika paljon selvitetään,
että mikä se on ollut se lajike.

Suurin osa on jotain lajiketta.

Sille on annettu sitten jonkin mukaan se nimi.
Se on aikain punain, kun se on aikain punain.

Sitten se lajikemäärä räjähti kerralla.

Ovatko ne lajikkeita vai nimikkeitä?
Eiväthän ne kaikki varmaan lajikkeita ole.

Ne ovat saaneet kansanomaisesti
nimiä jonkin paikan tai muun mukaan.

Sain Hyppösen Teuvolta ensimmäiset isommat lajikkeet.

Sitten yhdellä Valkosella oli tällainen harrastus ollut vähän aikaa.

Hän oli kerännyt yli 100 eri lajiketta itselleen.

Hänellä oli vuokramaat, missä hän niitä kasvatti.

Tuli isännältä kielto, että seuravaana vuonna ei saanut maata.

Hän soitteli, kun olimme perunoiden kanssa olleet tekemisissä.

Teuvo sitten taas tunsi hänet Aitomäestä Hyppälän kylältä.

Sitä kautta tutustuimme tähän Valkoseen, ja hän
soitteli, että nyt olisi satakunta siemenperunaa.

Ne olivat kukkapurkeissa. Otin ne ja siitä tuli se 100.

Otin ne, mutta siinä tosin oli
samojakin lajikkeita, joita minulla jo oli.

Se oli ihan kokeilua, mutta siitä
muodostui tällainen ylläpitoharrastus.

Koska joka vuosi täytyy perunaa
laittaa maahan. Muuten se lajike katoaa.

Meitä perunahulluja on muutama suomessa,
joilla on enemmän näitä lajikkeita.

Osa niistä on yleisesti saatavilla, mutta osa on
sellaisia, joita ei olisi, jos meitä ei olisi.

Mihin asti olet tänä vuonna lähettänyt niitä?

Menikö viime vuonna Savukoskelle kaukaisimmat?

Menikö Turkuun ja Helsingin lähelle?
– Kyllä sinne meni yhdet.

Menikö Pieksämäelle? Ja joku aina
soittaa kun näitä lehtijuttuja on ollut.

Sitten hyötykasviyhdistyksellä on meidän
tiedot, kun sieltä ihmiset aina kyselevät.

Jotain lajiketta joku haluaa kun sitä he oli heillä kotona.
– Se oli niin hyvää.

Lapsuuden muistot kultaavat aina kyllä,
mutta kyllä niitä kysyjiä vuosittain aina on.

Tässä on nyt vain se, että tarvitsisi saada joku
muu hullu kiinni, joka tätä säilyttämistä jatkaisi.

Sitten olisi mahdollisuus jatkaa tulevaisuudessakin.
Kyllä tässä alkaa itsellä olla loppusuora menossa.

Sitten sitä ei kerta kaikkiaan enää jaksa. Nyt vielä
jaksaa, että sen saa maahan ja sitten pois sieltä.

Suurin osa suurin osa työstä hän on sitä, että lajittelee niitä.

– Ja pitää ne erillään.

Se on yllättävän aikaa vievää hommaa.

Siinä tulee vähän erilaista liikuntaa.

Mutta sitä ei toisaalta koneella tehdä.

Siinä saisi melkoinen fakiiri olla, että niitä saisi sillä tavalla lajiteltua.

Metrin pätkä aina yhtä lajiketta, sitten
toista lajiketta ja merkki aina siihen väliin.

Perusmuokkauksen tekee jyrsimellä.

Muu on kaikki käsityötä, että kuokka heiluu.

Mitenkäs pekka? Onko sinulla jotain suosikki-
perunalajikkeita ja paljonko sinulla niitä olikaan?

En ole niitä tarkkaan laskenut, mutta siinä kahdensadan
lajikkeen tai nimikkeen määrässä se on pysynyt.

Kyllä siinä aina tulee joitakin suosikki-
lajikkeita, joita itse käytän enemmän.
Aikain punain on tosi hyvä. Se on hyvä. Se on hyvän makuinen.

Se ei ole ihan kaikkein aikaisin, mutta ei
meillä ole varhaisperunaa viljelty koskaan.

Se tulee aikanaan, mutta kyllä sitä malttaa varttua.

Ja meillä on hyvä kellari, niin vielä voi syödä vanhaa perunaa.

Kyllähän niitä on tullut sellaisia joita itsekin enemmän syödään.

Niissä on se, että nyt moneen eri ruokaan käy
tietty perunalajike. Ei se ole niin, että yksi käy kaikkiin.

Sitä vaaraa tosin ei ole. Tarvitsisi ainakin yrittää
maistaa muitakin lajikkeita, eikä vain syödä yhtä.

Että osaisi sitten muillekin sanoa jotain siitä perunasta.

Mitä muuta syötävää pihassa kasvaa
perunoiden ja tomaattien lisäksi?

Kaikkia ei tarvitse luetella, mutta noin pääpiirteittäin.

Ihan kaikkia perusvihanneksia ja juureksia.

Minun yksi suosikkini on ollut mangoldi siitä
lähtien, kun minulla on kasvimaa ollut.

Se on tosi hyvää. Ja kesäkurpitsaa on tänä vuonna 14 eri lajiketta.

Sitten on monivuotisia vihanneksia, kuten
köynnöspinaattia ja ja hyvänheikinsavikkaa.

Sitten on sitten on erilaisia mausteyrttejä kanssa monivuotisena.

Vähän vaikea on luetella, että mitä meillä on.
Se olisi helpompi sanoa, että mitä meillä ei ole.

Sitten on hedelmäpuut ja marjapensaat. Aika monenlaisia.

Niissäkin olemme etsineet usein
vanhempia ja erikoisempia lajikkeita.

Meillä on inkeroistenkeltaluumua. Mustaherukas on brödtorp.
Se on aivan ihana.

Se on ikivanha, jota ammattiviljelijät eivät käytä,
koska se ei sovi koneelliseen poimintaan.

Ja se on muutenkin hankala.

Maku on sitten taas ihan ylivoimainen.

Meillä on yritetty etsiä kaikkea vanhaa.

Kaikki mikä sopii tällaiseen kasvuympäristöön. Talo on vanha,
niin miksei kasvustokin olisi perinteistä ja vanhanaikaista.

Minun piti tehdä kukkapenkkiin, missä olisi ollut
perinnelajikkeita, mutta sitten lähti vähän lapasesta.

Mitenkäs? No tätä pihaa kävi puutarhayhdistykset
katsomassa yhdessä vaiheessa, kun olin kunnossa vielä.

Tänne tehtiin ryhmämatkoja.

Koska meillä kasvaa paljon harvinaisuuksia. Hauska,
miten ne ovat pitäneet pintansa rikkaruohoja vastaan.

Kun olen sairastanut, niin en ole jaksanut hoitaa
tuota puutarhaa sillä tavalla kuin ennen.

Sieltä vaan nousee sinikämmentä ja seponleinikkiä.

Kaikkea sellaista mitä oli aikaisemmin vaikea saada.

Eivät ne nytkään yleisiä ole. Täytyy tietää ne paikat, mistä käydä hankkimassa harvinaisuuksia .

Onko jotain hauskaa muistoa vuosien varrelta?

Jotain pientä mokaa tai muuta.

Eihän meille nyt mokia ole käynyt?

Noista harvinaisuuksista tuli mieleen hauska tilanne.

Länsi-Suomessa on sellainen taimitarha kuin Vakkataimi.

Sieltä saa aivan uskomattoman hienoja perennoja.

Se on Suomen monipuolisin taimitarha
monivuotisten koristekasvien suhteen.

Odottelimme maitokärryjen kanssa. Meillä
ei ollut hirveän suurta taimimäärää.

Odottelimme siinä, että omistaja rahastaa.

Meidän edellä oli kaksi rouvashenkilöä
maitokärryineen täynnä ruukkuja.

Omistaja rupesi sitten katsomaan ruukkuja
ja sanoi, tämä ei ole myytävänä.

Tämä on emotaimi.
Hän otti suunnilleen puolet rouvien ruukuista pois kärryistä.

Sitten hän otti yhden ruukun, katsoi rouvia
päästä varpaisiin ja sanoi, että tätä en myy teille.

Ajattelimme, miten hän meille käy, että jääkö
meille yhden ainoaa tainta siihen kärryihin.

Sitten hän kysyi: ”Tehän asutte siinä Mustilan lähellä?”

Sain Kanadasta tällaisen maanpeitekasvin. Menisikö tämä teillä?

Minulle tuli Kiinasta tällainen. Tässä olisi teille.

Meillä lisääntyi vain taimet kärryissä.

Se on sellainen paikka, että jos kasveista on
kiinnostunut ja haluaa jotain harvinaisuuksia.

Tai haluaa nähdä hienon paikan, niin
suosittelen lämpimästi, että käy Vakkataimessa.

Vaivankallion arboretum on ollut siinä samassa.

Se on raumalta jonkun 11 kilometriä etelään.
Ihan käymisen arvoinen paikka.

Onhan täällä tapahtunut kaikenlaista elukoiden kanssa.
Meillä oli lampaita kolmisenkymmentä vuotta.

Ja koirien ja hevosten kanssa. Meillä oli muun muassa
sellainen iso hevonen, joka kuvitteli olevansa koira.

Aina kun auto ilmestyi tien päähän, Vilma karkasi tarhasta.

Ja meni kellarin katolle seisomaan ja hirnui.

Sitten se meni tielle poikittain seisomaan, ja luimisteli ja irvisteli ja potki.

Se oli aika hyvä vahtihevonen.

Se säikäytti monet ihmiset, kun iso musta
hevonen ja iso valkoinen koira vartioivat taloa.

Mitä vinkkejä teillä olisi antaa aloitteleville hyötykasvien viljelijöille?

Itsellä on usein riesana erilaiset kirput.

Kirpat ja kirvat. Ne ovat kaksi riesaa.

Sellainen perustavaa laatua oleva ohje olisi, että hoida maata.

Älä hoida kasvia, vaan hoida maata.

Silloin kun maa voi hyvin, niin yleensä kasvitkin voivat hyvin.

Eri kasvit vaativat erilaisen maan.

Totta kai, mutta meillä on kasvatettu aina kateviljelyssä.

Meillä on isot nurmikentät, jotta se
nurmisilppu saadaan kasvien peitteeksi.

Suosittelen lämpimästi käyttämään kirjastoa.

Tietysti kaikki katsotaan nykyään Googlesta, mutta
on hirvittävä määrä hyviä puutarhakirjoja.

Jos jaksaa lukea, niin kannattaa
opiskella missä kasvit viihtyvät.

Ja mitkä ovat varjon ja mitkä auringon kasveja?
Tietysti hyötykasvit ovat kaikki aurinkoisen paikan kasveja.

Mutta se, tarvitseeko kalkkipitoisen vai happaman maan…

Vai savipitoinen vai hiekkapitoinen?
Maanparannus on minusta se tärkein asia.

Voihan sitä aloittaa hyvin pienestä. Nykyään
on tietysti ruukkuviljely on suosittua.

Jos on rivitalon piha missä ei saa tehdä oikeastaan mitään.

Tuollainen kohopenkkiviljely lavakauluksessa on hyvä lähtökohta.
Siihen voi sen maan parannuksen tehdä…

Hyvin kompaktisti, jos ei ole aikaa eikä tilaa ja siinähän sitä oppii.

Mahdollisuuksia on hyvin pienessäkin tilassa tehdä.

Kyllähän nykyään innostus on kuulema noussut aika paljon.

Joo. Prismassa oli siemensipulit loppuneet.

Aika yllättävää, mutta hyvä niin.

Ehkä ne ovat menneet käyttöön. Tuskin niitä syöty on.

Täytyy sanoa, että itse kasvatettu ruoka maistuu
paremmalta kuin kaupasta tai torilta ostettu.

Siinä on se jokin.
–Ja se valtava ilo, minkä siitä saa, kun onnistuu kasvatuksessa.

Se on uskomattoman hienoa.

Joo, onhan hyvin hoidettu kasvimaa ihan tavattoman kaunis.
Yhtä kaunis kuin jonkun perennapenkki.

Minulla on aina silmä lepää kasvimaassa.

Kun eräs työkaverini oli täällä ensimmäistä kertaa käymässä.
Sanoin hänelle, että täällä kyllä sielu lepää.

Hän katsoi vähän aikaa ympärilleen, ja
sanoi, ettei täällä mikään muu lepääkään.

Mutta kuka mistäkin tykkää.

Minä en olisi olla puuhaamatta jotain. Tekemistä pitää olla.

Ja se, että kun tekemistä on jokatapauksessa
enemmän kuin kerkiää tehdä…

…Niin se sietäminen, että joka paikka
ei ole valmis tai viimeisen päälle.

Se on yksi edellytys tällaiselle elämäntavalle. Sitä ei kestä kukaan
jos stressaa siitä, että joka paikka pitäisi olla viimeisen päälle.

Ei ne sieltä häviä. –No ei todellakaan.
Työ ei tekemällä lopu.

Sitä voi tehdä ihan niin paljon kuin haluaa.
Tai voi myöskin olla tekemättä.

Mutta tottakai kasvien kanssa jotkut asiat on aina tehtävä.

Jos kerran aikoo, että kasvi menestyy.

Se ajaa tekemään myös sellaisina aikoina,
kun ei välttämättä jaksaisi tai viitsisi.

Se tuo tyydytyksen tunteen kun sai tehtyä jotain,
kun olisi ollut tehtävänä myös tuo tai tuo.

Siinä täytyy keskittyä tekemään sitä, mitä tekee. Jos keskittyy
liian moneen asiaan samanaikaisesti kaikki jää puolitiehen.

Milloin teillä alkaa seuraavan sadon suunnittelu?
– Syksyllä oikeastaan.

Syksyllä alan katselemaan siemenluetteloita
tai netistä, että mitähän sitä tilaisi.

Ennen siemenluettelot alkoivat kolahtivat
postilaatikkoon vuodenvaihteessa.

Silloin minulla ei ollut mahdollisuutta
kasvattaa kaikkia kasveja, mitä nyt on.

Minulla oli tapana laittaa kylmäkäsittelyä
vaativat siemenet jääkaappiin.

Kerran kun tuli ensimmäinen siemenluettelo postissa, niin tytär oli alle kouluikäinen.

Hän huokaisi raskaasti ja sanoi, että
kohta meillä on taas multaa jääkaapissakin.

Niinhän sitä sitten aika usein olikin.

Kun on saanut kasvihuoneen, sitä on oppinut, ettei
tarvitse tunkea sitä multaa enää jääkaappiin.

Miksi multaa laitetaan jääkaappiin?

Kun jotkut kasvit, kuten perennat, vaativat
kylmäkäsittelyn, niin ne kylvetään syksyllä.

Paras on tietysti jos pystyy kylvämään ne ulos
syksyllä, niin ne saavat luontaisen kylmäkäsittelyn talvella.

Silloin ne itävät keväällä hyvin. Kaikki kasvit eivät sitä
tarvitse, mutta esimerkiksi perennat tarvitsevat.

Syyskylvö on hyvä koristekasveille ja
samoin porkkanoille ja palsternakalle.

Aika monet vihanneksetkin tykkäävät siitä.

OK pitääkin kokeilla.
– Kyllä se helpottaa sitten keväällä.

Meillä on paljon valkosipulia. Talvivalkosipuli istutetaan syksyllä.
Se helpottaa kevään kiireisintä aikaa.

Viime syksynä jäi porkkanat kylvämättä, kun makasin sairaalassa.

Sieltä eivät päästäneet kylvöhommiin.

Sitten viimeiseksi: Mitä sellaista on
Kouvolassa, mitä ei muualta suomesta löydy.

Minä rakastan tätä luontoa ja maisemaa. Se on
minun sielunmaisemani nuo kalliot ja Kymijoki.

Se on yksi asia mitä Kuopiossa kaipasin hirveästi.
Se on yksi vetonaula, joka toi takaisin.

Siellä mäet ovat suurempia, mutta ne ovat toisentyyppisiä.

Tämä on tässä Salpausselän reunalla,
missä ovat harjanteet ja isot avokalliot.

Ja raviinit, ne kallion aluslehdot.

Kyllähän Kuopiossakin on rehevää, mutta ne
korkeuserot ovat suuripiirteisempiä ja loivempia.

Tämä on tällaista jyrkempää ja jotenkin rouheampaa.

Ja kyllä tietysti kuusaalain huumorintaju vetoaa.
– No siihen on tietysti kasvanut.

Sitähän se on, että kun täällä on kasvanut.
Kyllä siinä on jotain.

Kyllä me etsittiin Kuopion seudulta tämäntyyppistä asumispaikkaa.

Mutta kun tämä mahdollisuus tuli, niin kyllä se
heti tuntui siltä, että tämä on sitä mitä haettiin.

Rahaa ei ollut niin piti saada mahdollisimman halvalla
se paikka mistä pääsi tekemään sitä omaa.

Tämä oli sellainen, että tekemällä sai.
– Kun osaa tehdä.

Se on se lähtökohta tämäntyyppiselle asumiselle.

Täytyy joko olla rahaa ostaa sen suhteellisen valmiina,
tai sitten tekee sen ja on mistä tehdä.

Tämä on meidän tekemä paikka siinä mielessä.

Vaikka kaikki vanha, mikä on saatu säilymään, on säilytetty.

Sitä on sitten muokattu ja se muokkautuu koko ajan.
Sitä ei tehdä valmiiksi ja se on sitten tässä.

Elämäntilanteiden, tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan eletään.

Se on niin kuin se idea. Sitten tulee aina tomaatit ja
perunat ja jotain, mitkä laajentavat jotain sektoria.

Mutta se ei ole pois kokonaisuudesta.
Se on tämä meidän elämäntapa.

Niin. Omannäköistä elämää.

Siihen on tarkoituksella hakeuduttu. Mutta elämä
muodostuu kuten elämme päivä ja viikko kerrallaan.

Se ei ole sitä, että tiedetään, mitä ensi vuonna tapahtuu.

Suunnitelmat on aina olemassa, mutta ne tietysti vähän muuttuvat.

Kun pitkästymme tai tulee jotain muuta väliin.

Se on kuitenkin joka päivä se elämä,
mikä pitäisikin olla se tärkein.

Etenkin tämä ”sitten kun”, on sellainen hirveä termi.

Sitten kun olen eläkkeellä. Nythän se pitäisi sitten kaikki tapahtua.

Nyt on se ”sitten kun.”

Eli tekee siitä arjesta sitä elämää mitä haluaa elää.?

Sitä ei tarvitse tehdä, kun vaan elää.

Varsinkin tässä vaiheessa, kun on parantumattomasti sairas,
osaa arvostaa jokaista päivää.

Ja olen todella iloinen, ettemme ole
koskaan eläneet ”sitten kun” -elämää.

Sitten jäisi ne haaveet toteutumatta, että
emmie enää voikkaa.

Sitten olisi jäänyt elämä elämättä, jos olisi kaiken
lykännyt siihen, että on jäänyt eläkkeelle.

Se voisi olla aika ankeaa huomata tässä
vaiheessa, että olisi pitänyt silloin. ”Olisi pitänyt.”

Onneksi on elänyt koko elämän.

Kiitos oikein paljon, kun tulitte mukaan podcastiin.

Ei muuta kuin mukavaa loppuvuotta,
– Kiitos kiitos.