Vuosi 2007 oli Kouvolan taidemuseossa juhlien vuosi. Kouvolan taidemuseo täytti 20 vuotta ja sen kunniaksi ohjelmistossa oli huomattava määrä juhlanäyttelyitä. Vuoden teema oli Satuja ja myyttejä, ja se kokosi yhteen useamman eri näyttelyn painopisteitä. Vuoden nimikkonäyttelyyn kerättiin kultakauden taiteen keskeisten taiteilijoiden satuihin, myytteihin ja kirjojen kuvituksiin liittyviä herkkupaloja. Vuoden aikana nähtiin muun muassa tasokasta tekstiilitaidetta, Kaakkois-Suomen taidehistorian kannalta oleellisen Onni Mansneruksen teoksia ja modernia ortodoksitaidetta juhlanäyttelyissä.
Äärellä 13.1.-11.3.2007
Synnöve Dickhoff, Sari Hedman, Helena Kaikkonen, Riikka Kokko, Tarja Pitkänen, Ulla Pohjola
Voima, herkkyys ja mahdollisuudet kohtaavat Äärellä-näyttelyssä, joka on kuuden Taideteollisessa korkeakoulussa opiskelleen tekstiilitaiteilijan yhteisnäyttely. Äärellä on monikasvoinen ja vivahteikas niin materiaaleiltaan, tekotavoiltaan kuin sävyiltäänkin. Värittömyys kohtaa värittömyyden, eleettömyys rohkeat geometriset muodot ja graafinen viiva maalauksellisuuden. Näyttelyn teemoja ovat arjen ja pyhän kerrostumat, luonnosta ja unista siirtyneet heijastumat, ihmisiä rakentavat tarinat. Teokset yhdistävät tilallista kekseliäisyyttä ja yksinkertaisuutta.
Synnöve Dickhoffin työskentelyn lähtökohta ovat ihmissuhteet – tai niiden puuttuminen. Teokset kertovat elämän suuntaa muuttavista hetkistä ja tapahtumista. Valo ja pimeys ovat yhtä aikaa läsnä materiaalien kerrostumissa. Synnöve Dickhoff (synt. 1964) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on esiintynyt tekstiili- ja paperitaiteen yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.
Sari Hedmanin teoksissa toistuvat ihmistä rakentavat tarinat, elämän etapit, muistot ja muisti. Teosten teema on näkymätön läsnä oleva. Kokonaisuus rakentuu pala palalta, tarina jatkuu loputtomiin. Sari Hedman (synt. 1962) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on esiintynyt lukuisissa yhteisnäyttelyissä ja tehnyt julkisia teoksia. Hedman työskentelee myös yhteisötaiteilijana.
Helena Kaikkonen työstää teoksiaan pellavakuidusta kutomalla, virkkaamalla ja eri tekniikoita yhdistämällä. Herkkävireisten teosten aiheita ovat arjen pienet asiat ja yksinkertaiset tapahtumat luonnossa. Iiläinen Helena Kaikkonen (synt. 1959) on esitellyt teoksiaan monissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä sekä tehnyt julkisia taideteoksia.
Riikka Kokko suunnittelee uniikkeja käyttötaidetekstiilejä, joille on luonteenomaista rohkea väritys, selkeät geometriset muodot ja tilallinen kekseliäisyys. Espoolainen Riikka Kokko (synt. 1965) on ollut aktiivinen erityisesti julkisten tilojen tekstiili- ja käyttötaiteen tuottajana.
Tarja Pitkäsen teokset ovat kuin ommeltuja henkäyksiä, hauraudessaan voimakkaita graafisia piirtoja. Tilallisuuden elementit ovat tärkeä osa teoksia; vaikkapa seinään piirtyvä varjo, jossa piirtävä viiva jatkuu ilman lankaa. Tarja Pitkänen (synt. 1954) asuu ja työskentelee Karkkilassa. Tekstiilitaiteilijan työskentelyn ohella hän on tehnyt opetustyötä sekä tekstiilisuunnittelua ja lavastuksia.
Ulla Pohjola kirjoo hehkuvan värikkäitä ja koskettavia merkintöjä elämästä ja hiljaisuudesta. Materiaalin tuntu on sormenpäissä. Keskeinen teema on arjen kätketty pyhyys. Sormenpäitten ja kosketuksen kautta tunteet siirtyvät teoksiin. Tamperelainen Ulla Pohjola (synt. 1963) valittiin vuonna 1996 Vuoden Nuoreksi Tekstiilitaiteilijaksi. Hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä, osallistunut yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla sekä tehnyt julkisia taideteoksia.
Äärellä-näyttelyn taiteilijat ovat järjestäneet näyttelyitä eri kokoonpanoissa vuodesta 1997 lähtien. Kouvolan taidemuseon näyttelyssä kunkin taiteilijan käsiala käy vuoropuhelua muiden tekijöiden teosten sekä tilan kanssa. Näyttely tarjoaa katsojalleen uusia kokemisen ja näkemisen mahdollisuuksia esitellen nykytekstiilitaiteen voimaa, herkkyyttä ja mahdollisuuksia.
Hirsimökki kultaisessa leikkauksessa 13.1.–11.3.2007
Vuokko Isakssonin 40-vuotistaiteilijajuhlanäyttely
Ompelen tilkkuja rakkaudesta taiteeseen, ompelukone on siveltimeni ja tilkut palettini. Tarkastelen maailmaa ja elämää tietoisesti naisen silmin.
Moderni tilkkutaide (quilt art) on kansainvälistä, Suomessa se ottaa vasta ensiaskeleitaan. Vaikka maailman huipulla on myös miehiä, tilkkutaide on leimallisesti naisten taidetta. Sen juuret ovat naisten kotikäsityössä, mutta se käyttää hyväkseen myös kuvataiteen traditiota ja sommittelukieltä. Parhaimmillaan se on hedelmällinen sekoitus näitä kaikkia.
Olen ommellut aina, sukulaisten mukaan opettelin ompelemaan ja puhumaan samanaikaisesti. Ensimmäisen tilkkutäkin tein 14-vuotiaana. Ensimmäisen näyttelyn pidin vuonna 1973 Kemin taidemuseossa. Vuonna 1996 minulla oli 30-vuotisnäyttely Suomen käsityön museossa Jyväskylässä. Töitäni on ollut tähän mennessä esillä niin yksityisnäyttelyinä kuin yhteisnäyttelyissä Suomen ohella yhteensä 14 maassa.
Tilkuilla ilmaisen itseäni. Pienikin, vain kynnen kokoinen, mutta oikean sävyinen tilkku voi ratkaista kolmen neliön työn lopullisen onnistumisen. Se voi olla uuden työn alku tai se voi olla juuri viimeinen puuttuva pala. Parasta tilkkutöiden tekemisessä on leikkiminen. Voin ommella tilkkuja miten päin vain: löytää uusia värisekoituksia, yhdistää paksua ja ohutta, hienoa ja karkeata, kiiltävää ja mattaa. Saumojen ei tarvitse olla suoria tai kulmien mennä kohdalleen – tärkeintä on sisältö, oma ilmaisu ja vapaus tehdä mitä haluaa vapaana naisia kahlehtivista säännöistä.
Viime vuosina minua on erityisesti kiinnostanut tilkkutradition ja kuvataiteen tradition kohtaaminen. Onko nykytilkkutaide tekstiilistä tehtyä kuvataidetta, kollaaseja, modernisoitua tilkkutyötä vai oma taiteen alueensa, joka suvereenisesti käyttää niin tilkkutradition kuin kuvataiteen tradition suomia mahdollisuuksia?
Näiden pohdiskelujen tuloksia on nähtävillä tammikuussa 2007 Kouvolan taidemuseossa avattavassa 40-vuotisjuhlanäyttelyssäni Hirsimökki kultaisessa leikkauksessa. Esillä on 2000-luvulla valmistuneita teoksia ja pieni otos kursseillani Oulu Opistossa ja TilkkuVirrat-festivaaleilla tilkkuilukipinän saaneiden ja tätä kautta omille siivilleen nousseiden tilkkuilijoiden teoksia. Yhden osan näyttelyä muodostaa satunnainen otos sekä Oulu Opistossa että TilkkuVirrat-festivaalilla toteutettuja luovan ilmaisun tuotoksia. Näyttely on samalla avaus Kouvolan taidemuseon 20-vuotisjuhlavuoteen.
JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN
Mukana olevat tilkkuilijat:
Arja Mattila, Oulu
Kirsti Niva, Tornio
Liisa Toukomaa, Tampere
Maija Välikylä, Pori
Maire Järvelin, Oulunsalo
Sirpa Mettänen, Helsinki
Tea Savola, Kirkkonummi
Tuija Oravainen, Järvenpää
Olen sekä intohimoinen taiteilija että intohimoinen opettaja. Molemmissa olen sekä antavana että saavana osapuolena. Voiko ihminen enempää toivoa? Valmistuin käsityönopettajaksi keväällä 1968. Minusta ei tullut perinteistä käsityönopettajaa: tärkeintä ovat suorat saumat ja oikein neulottu sukan kantapää. Kannustavan kodin ohella elämässäni on ollut kaksi erikseen mainittavaa naista, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen siihen, millaisen tien kulkija minusta sittemmin tuli.
Kouvolan yhteiskoulussa minua kannusti kuvaamataidonopettaja Aino Rautalin. Hän näki innokkuuteni ja tuotteliaisuuteni. Hän avasi polun taidehistorian ihmeelliseen maailmaan. Hän osasi myös kritisoida. Olin kirjonut vapaa-ajallani säkkikankaalle kauniin vanhanaikaisen puhelimen sinisen eri sävyisillä langoilla. Puhelinluettelo sai mielestäni kauniit kannet. Näytin työtä Ainolle. Hän kysyi, olenko suunnitellut työn itse. En, löysin mallin ruotsalaisesta Feminasta, vastasin. Mikset suunnitellut itse, oli lakoninen vastakysymys. Loukkaannuin.
Helsingin käsityönopettajaopistossa minulla oli liinavaateompelun opettajana ja luokanvalvojana Pirkko Asikainen. Nykyisin hänet tunnetaan käsityötieteen professori Pirkko Anttilana. Hän kirjoitti tuolloin lisensiaattityötään ja luokkamme sai etuoikeuden olla hänen pohdintojensa peilinä, kun muualta ei tukea siihen aikaan oikein tullut. Imin hänen ääneen ajatteluaan niin, että uudet ajatukset saivat minutkin kapinoimaan. Se tosin kutistui pyöreään froteiseen pöytäliinaan, mutta jo se sai talon muut liinavaateompelun opettajat nikottelemaan.
Jääräpäisyyttäni olen sitten kulkenut käsityönopettajana omia polkuja. Joskus tuli tarvottua umpihangessakin, 1970-luvulla sain Kemin maalaiskunnan kansalaisopistosta potkut. Naisten käsityötraditio on aivan liian arvokas asia, jotta naisten olisi lupa suunnitella malleja omasta päästä.
Kotona ja koulussa saatu käsityöläisyyden ja luovuuden vahva itsetunto sai muitakin kolhuja. Käsitöitä nypläävät ja sukkia kutovat naiset eivät ole mitään. Identiteettikriisi tuotti kirjan nimeltä Kehrää, kehrää tyttönen sekä näyttelyn Sellaista se on naisen elämä ja itsetunto palasi ja vahvistui. Minusta tuli itseni näköinen tilkkutaiteilija ja käsityönopettaja.
Taidehistoria kertoo, kuinka 1700-luvulla uskottiin, ettei naisista ole luovaan toimintaan kuvataiteessa eikä musiikissa. 1800-luvulla eräs herra Wittich Saksassa huomasi markkinaraon, kun hänen vaimonsa maalasi kauniita kukkasommitelmia. Wittich painatti ja palkkasi naisia värittämään niitä. Mallisalkut löysivät tiensä maailman markkinoille Australiaa myöten. Suomessakin salkut kuuluivat säätyläistyttöjen kasvatukseen. Kansannaiset saivat tehdä omasta päästä, heillä ei ollut varaa mallisalkkuihin.
Wittichin traditio elää yhä. Mallilehdet ja -kirjat menevät edelleen kaupaksi. Miksi? Maailmassa on yli viisi miljardia ihmistä ja yhtä monta erilaista peukalonjälkeä. Käsityönopettajuuteni punainen lanka on yksinkertainen. Otetaan oppia kansannaisilta, arvostetaan omaa peukalonjälkeä ja annetaan sama arvo toisillekin. Otetaan naisten vuosituhantinen käsityökulttuuri haltuun ja määritellään sen sisältö itse, ei siinä herra Wittichiä tarvita.
Teksti: Vuokko isaksson
Pitkin tuulista tietä 22.3.–29.4.2007
Onni Mansneruksen 100-vuotisjuhlanäyttely
Onni Mansnerus (1906–1980) tunnetaan ennen kaikkea Aili Somersalon Mestaritontun ja Päivikin sadun kuvittajana. Kouvolan taidemuseoon koottu 100-vuotisjuhlanäyttely esittelee taiteilijan tuotantoa laajemmin. Mansnerus syntyi ja kouluttautui Viipurissa. Ensimmäinen kerran nuoren taiteilijan teoksia nähtiin näyttelyssä Viipurissa vuonna 1931.
Mansneruksen tuotanto koostuu kuvitusten lisäksi pääosin öljyväritöistä ja puupiirroksista. Mansnerus toteutti huomattavan määrän muotokuvia tilaustöinä mm. Kouvolan vuosinaan (1973–1980) häntä tituleerattiin leikkisästi ”Kouvolan hovimaalariksi”. Sekä Viipurissa että Kouvolassa Mansnerus kuului taideseurojen aktiivijäseniin.
Mansnerus antautui informalistisen kauden myötä abstraktille taiteelle. Kouvolan kauden fotorealistiset asetelmat ovat kuitenkin Mansneruksen tunnetuinta antia maalaustaiteen saralla. Mansnerus työsti teoksensa hienovaraisin vedoin tarkkaillen valon ja varjon vaikutusta esineiden muotoon. Hänen sommitelmansa ovat suurikokoisia still-kuvia. Aika tuntuu pysähtyneen. Esineet korostavat hiljaisuutta ja pysyvyyttä ja hehkuvat voimakasta materiaalin tuntua.
Puupiirroksin Mansnerus on kuitenkin tienannut leivän perheelleen. Mansneruksen puupiirroksia oli useissa maissa esillä, ja niitä ostettiin kiitettävästi. Vahva tekninen osaaminen näkyy hioutuneessa tekniikassa. Taustalla on perinteinen koulutus: Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulu 1920-luvulla ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu. Onni Mansnerus täydensi opintojaan vielä Academié Julienissa Pariisissa.
Onni Mansneruksen taide muodostaa keskeisen osan Kaakkois-Suomen 1900-luvun taidehistoriaa. Mansneruksen matka Viipurista Helsingin kautta Kouvolaan toi alueellemme moninaisia taiteellisia vaikutteita. Tämä juhlajulkaisu ja sen ohessa näyttely saavat toivoaksemme taidehistorioitsijoita ja taiteen ystäviä jatkamaan Onni Mansnerus -tutkimusta. Mansneruksen monialaisuus mahdollistaa useampia eri katsantokantoja tieteelle ja taiteelle.
http://www.onnimansnerus.com
Irrottelua 22.3.–29.4.2007
Viipurin taiteilijaseuran 77. vuosinäyttely
Viipurin taiteilijaseuran näyttely on aikaisemmin nähty Kouvolan taidemuseossa vuonna 1994. Kyseiseen taiteilijaseuraan kuuluu monia kaakkoissuomalaisia taiteilijoita, mikä liittää seuran toiminnan oleellisesti oman alueemme taiteen historiaan. Imatran ja Etelä-Karjalan taidemuseoissa Viipurin taiteilijaseuran näyttelyitä onkin ollut Kouvolaa useammin. Karjalaisuus on laajasti omaksuttu ominaislaatu suomalaisessa taiteessa. Myös taidemuseon yläkerrassa esitettävä Onni Mansnerus kuului Viipurin taiteilijaseuraan.
Näyttelyssä on esillä 57 teosta, maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia. Näyttelyn teokset valitsi jury, jonka puheenjohtajana toimi taidemaalari Nagashila sekä jäseninä taidegraafikko Aune Hotari-Salminen ja kuvanveistäjä Juha Menna. Puheenjohtaja Nagashila valitsi myös näyttelyssä mukana olevien taiteilijoiden joukosta taiteilijaseuran vuotuisen tunnustusstipendin saajan Matti J. Raution.
Kiinalaista taidetta Wenzhousta 8.6.-17.6.2007
Näyttely kuuluu Kouvolan II Kiinan kulttuuriviikon ohjelmistoon. Wenzhoun eturivin nykytaiteilijoita.
Näyttelyssä on 15 wenzhoulaisen taiteilijan maalauksia. Maalaukset edustavat perinteistä kiinalaista maisemamaalausta ja kalligrafiaa. Maalauksissa on mm. humoristisia figuureita, tunnelmallisia maisemia ja herkkiä kukka-aiheita.
Satuja ja myyttejä - kertomusten kultakausi 14.5.-2.9.2007
Akseli Gallen-Kallelasta Martta Wendeliniin
Kouvolan taidemuseon 20-vuotisjuhlanäyttely esittelee suomalaisuuden myyttisiä kertomuksia Kalevalasta satujen maailmaan. Akseli Gallen-Kallelan Väinämöinen sai kanteleeseensa shamanistista voimaa, kun taas Beda Stjernschantzin ikuisessa paratiisissa helisee narkissoksen huilu. Hugo Simbergin ilkikuriset pirut ja faunit puolestaan kiusoittelevat katsojaa. Näyttely kuljettaa niin aikuiset kuin lapsetkin retkelle, jossa Suomen kultakauden taide näyttäytyy uudella tavalla satujen ja myyttien maailmana. Näyttelyn muita taiteilijoita ovat muun muassa Pekka Halonen, Venny Soldan-Brofeldt, Martta Wendelin ja Väinö Blomstedt.
Marjo Lahtinen, retrospektiivi 28.6.-2.9.2007
Kuvanveistäjä Marjo Lahtisen retrospektiivinen näyttely esittelee taiteilijan tuotantoa yli 40 vuoden ajalta. Esillä on veistoksia, piirustuksia, maalauksia ja kollaaseja sekä museoista että yksityiskokoelmista. Lahtisen teoksissa puhuttaa yhtäältä voimakas materiaalin tuntu ja toisaalta ajattomuus.
Marjo Lahtinen-Tapper tekee teoksensa alusta loppuun itse toisin kuin monet kuvanveistäjät. Kivimateriaalin kohtaaminen innoittaa teoksen suunnittelua ja muotoutumista. Plastisuus on tärkeämpi kuin sisältö. Jokainen taltan isku on merkityksellinen. Kiven pinnasta tulee juuri halutunlainen, samettisen tuntuinen. Vasta kun teos alkaa elää taiteilijalle, se on valmis.
Teosten taustalla on valtava intohimo. Veistosten aiheena on viimeiset kaksikymmentä vuotta ollut ihmisvartalo pelkistetyimmillään, torso. Kolmenkymmenen vuoden kuluessa vartalo on muotoutunut naturalistisesta ja lihallisesta kohti abstraktimpaa, viitteellistä kuvaamista. Marjo Lahtinen tunnetaankin erityisesti näistä teoksistaan.
Varhaisempaan tuotantoon kuuluvat lukuisat eläinaiheiset veistokset, esimerkiksi linnut, kissat ja koirat. Innoittajana on suuri eläinrakkaus. Lahtinen tekee myös pienoisveistoksia, mm. koruja. Tuotantoon kuuluu lisäksi hienoja piirustuksia, maalauksia ja kollaaseja, joita ei ennen ole esitetty. Nyt tämä kokonaisuus on koottu yhteen. On aika näyttää Marjo Lahtisen taitojen koko repertuaari yleisölle.
Taiteilijaryhmä TAJU 13.9.-2.12.2007
Taiteilijaryhmä Taju on kouvolalaisten kuvataiteilijoiden ryhmä, joka työskentelee Tornionmäessä taiteilijatalo Tajussa. Talo on kunnostettu hartiapankkiperiaatteella, ja se on kaupungin myötävaikutuksella perustettu työtila. Näyttelyssä on esillä neljä taiteilijaa: Manja Riihelä, Ulla Sinkkonen, Heidi Lipiäinen ja vuosien 2006–2007 kuntaseiskan kuvataiteilija Ville Viinikainen. Näyttely on ryhmän ensimmäinen yhteisnäyttely.
Ville Viinikainen
s. 1974, kuntaseitsikon kuvataiteilija 2006–07, asuu ja työskentelee Kouvolassa, pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä ympäri Suomea.
Esillä olevat teokset ovat suurikokoisia, sekatekniikalla toteutettuja maalauksia. Viinikainen yhdistää töissään abstraktion tunnistettaviin figuureihin, pyrkien näiden kautta luomaan unenomaisen rajatilan.
Manja Riihelä
Valokuvaajana ja opettajana tunnettu kouvolalainen taiteilija.
”Usein aloitan työn väristä. Idea väreistä saattaa olla aluksi ainoa asia, jota lähden tavoittelemaan, se välittää tulevan työn tunnelmaa. Väri on materiaalia, pigmenttiä ja akryylidispersiota, paksua tai notkeaa. Siihen voi lisätä vettä, tehdä se valuvaksi, pyyhkiä tai pestä pois. Se kuivuu nopeasti, mutta kuivumista voi myös hidastaa. Maalaan pohjan tai useita kerralla akryylivärillä ja pesen maalia pois. Satunnaiset valumajäljet maalauspinnalla antavat tarttumapintaa. Leikin vakavissani.”
Kokeilen eri toimintatapoja: mielessäni saattaa olla pieneen kokoon laadittu luonnos, joka onkin äkkiä osa tekeillä olevaa maalausta. Välissä kuluu aikaa ja arkea. Toistan pientä luonnosta sävyalueita ja sommittelua etsien. Kuvaan luonnosta tai puolivalmista työtä. Kokoan materiaalia tietokoneella tai lähden suoraan maalaamaan. Heijastan kuvan tai piirroksen maalauspohjalle tai laitan jotakin maalauspohjan päälle ja lähden luonnostelemaan näistä hahmotelmista. Aluksi se voi olla kasvikunnan viivaa, mutta se voi muuttua maalatessa inhimilliseksi. Välillä koen tekeväni kollaasia. Kokeilen mitkä visuaaliset elementit saan toimimaan keskenään. Kaikista pohjista ei tule valmista, ei ainakaan heti.
Liian voimakas mielikuva tai ajatus rajaa liikaa lopputulosta. Kiehtovin on työ, jonka tekemisen aikana eksyy ja huomaa, että nyt tästä tulisikin jotakin muuta. Tämä lähteekin tähän suuntaan. Seuraa löytämisen ja keksimisen riemua. Maalaan odotuksessa ”- mitä tästä tulee?”
Riihelä debytoi maalarina ryhmän ensimmäisessä yhteisnäyttelyssä. Tarkka valon ja varjon valokuvaaminen on siirtynyt piirustuksiin. Muotokieli on voimakasta ja tunne vahvaa.
Heidi Lipiäinen
Graafikko ja maalari, pienten ja intiimien aiheiden kuvaaja.
Aiheina Lipiäistä kiinnostavat lähellä olevat yksinkertaiset ja arkiset hetket, ihmiset ja ihmissuhteet. Elämänkaari, sukupolvien ketju ja luopuminen on oleellista, kaikki se mitä Lipiäinen kokee ja missä hän elää tällä hetkellä. Työt ovat hyvin henkilökohtaisia mutta samalla hyvin yleisiä, jokaiselle tuttuja tunteita ja hetkiä.
Osa töistä on pieniä päiväkirjanomaisia arjen välähdyksiä. Taiteilijan poika poseeraa Spiderman paita päällä, isomummon reumaiset kädet kietoutuneina joulupaketin ympärille jne. Lipiäinen on tehnyt ne hauraille, ohuille lasilevyille raaputtamalla. Aivan kuten elämäkin on haurasta ja särkyvää…arvokasta. Kaipaus-teokset Lipiäinen on piirtänyt vanhoille, löydetyille hautajaiskutsuille. Teoksista hohkaa luopumisen vaikeus, suru ja kaipaus.
Usein juuri materiaali antaa Lipiäisen aiheet ja ajatukset. Se herättää ja käynnistää prosessin. Hän tarvitsee pohjan, joka synnyttää työn ja johdattaa. Graafikolle viiva on olennaisen tärkeä osa töitä. Lipiäinen kertoo olevansa loputon hinkuttaja ja viivan fiilistelijä. Piirtelijä tai hienommin piirtäjä
Ulla Sinkkonen
Kuvataidekoulun opettaja, tekstiilitaiteilija on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin ja pitänyt muutamia yksityisnäyttelyitä koti- ja ulkomailla.
Sinkkonen on viimevuosina keskittynyt lähinnä itse kehiteltyyn kangaspuissa kudottuun valotaidetekstiiliin. Hän käyttää kangaspuissa loimena teräslankaa ja kuteena tekstiilikuitua. Valmiin kudotun työn hän syövyttää kemiallisesti ja näin tekstiilikuitu saa lasimaisen tunnun ja värit alkavat hehkua valon avulla. Valona on yleensä loistevalo tai energiansäästölamppu. Valotaidetekstiilini ovat päätyneet lähinnä yritykset, jonkin verran myös yksityiskodit. Niitä on ollut nähtävillä useissa näyttelyissäni. Sinkkosen töitä on samaan aikaan esillä myös Tampereen Verkarannassa.
Päätöikseni Sinkkonen nimeää kolmen työn sarjan; ”kankaat syntymästä kuolemaan”. Siinä hän on käsitellyt, kuinka tärkeä kangas onkaan elämässämme. Kun me synnymme meidät lasketaan kankaalle ja kääräistään se ympärillemme, eläessämme me peitämme itsemme kankaista ”kyhättyihin” vaatteisiin ja viimeiseksi kun aika on kypsä kuolemalle, meidät peitetään valkoiseen kankaaseen. Sinkkoselle teosten kangas on hyvin läheinen ja henkilökohtainen, hän saanut sen perinnöksi äitinsä kaksois-siskolta. Siinä valkoisella pellavalakanalla hän on nukkunut öitään, Sinkkoselle tuo kangas on kuin kertomus rakkaan läheisen elämästä.
Lisätietoja: http://www.taju.hitart.com/
Ikonit läsnä 20.9.-2.12.2007
Piispa Arseni, Alexander Wikström, Liisa Kuningas, Ritva Koverola
Ikonit läsnä näyttely liittyy Haminan ortodoksisen seurakunnan juhlavuoteen ollen samalla Ortodoksiakeskus Sypressin kymmenvuotisjuhlanäyttely. Ortodoksiakeskus Sypressi edustaa uudenlaista ajattelua seurakunnallisessa ja kirkollisessa toiminnassa. Keskus edustaa rikasta ja monipuolista Bysanttilaista, Karjalaista ja Ortodoksista kulttuuria. Vuosien mittaan keskuksessa on järjestetty useita taidenäyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja kulttuuritapahtumia. Keskus sijaitsee Kouvolan museokorttelissa ja se on myös ihmisen kohtaamisen ja hiljentymisen paikka.
Ikonit läsnä näyttelyn taiteilijat ovat aikamme johtavia ikonimaalareita.
Piispa Arseni (Jorma Heikkinen s. 1957) vihitty munkiksi ja diakoniksi 1985, papiksi 1986, arkkimandriitan arvo 1997, vihitty piispaksi 2005. Valamon luostarin varajohtaja 1989-2004, Joensuun piispa 2005-
Ikonimaalari ja opettaja, lukuisia näyttelyitä ja julkaisuja. Teoksia mm. Helsingin, Iisalmen, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion ort. seurakunnissa ja Valamon ja Lintulan luostareissa, sekä useiden kuntien ja museoiden kokoelmissa.
Alexander Wikström (s. 1965) työskentelee ikonimaalarina ja opettajana. Päätyö ovat Espoon Tapiolan pyhän Herman Alaskalaisen kirkon seinämaalaukset, yli 500 neliömetriä. Teoksia myös Nurmijärven, Porvoon ja Kiteen kirkoissa. Lyijylasi-ikkunoita on Haminan ortodoksisen seurakunnan kirkossa, Kouvolan Ortodoksiakeskus Sypressissä ja Vantaan ortodoksisessa kirkossa.
Wikström pyrkii maalaus- ja opetustyössään tuomaan näkymättömän, taivaallisen maailman näkyväksi kuvan kautta.
Ritva Koverola (s. 1943) erityisopettaja, ikonimaalari ja ikonimaalauksen opettaja. Ikonimaalauksen opintoja vuodesta 1982 lähtien. Osallistunut Suomen Ikonimaalarit ry:n näyttelyihin ja Haminan ortodoksisen seurakunnan ikonimaalauspiirin yhteisnäyttelyihin. Kertonut paljon lapsille ikoneista ja ikonimaalauksen tekniikoista.
Liisa Kuningas (Mustonen) (s. 1937 Kouvola) Peruskoulun opettaja, ikonimaalari ja ikonimaalauksen opettaja. Teoksia mm. Valamossa, Lahden ortodoksisessa kirkossa, Joensuun taidemuseossa ja Iitin tsasounassa. Kirja Kirkkovuoden kuvat. Yksityisnäyttelyitä vuodesta 1973 lähtien ja Suomen ikonimaalarit ry;n yhteisnäyttelyissä mukana vuodesta 1974 lähtien.
Ikonimaalaus Kouvolassa
Ikonimaalauksen järjestelmällinen harrastaminen aloitettiin Kouvolassa vuonna 1978, kun Isä Leo Huurinainen ja Ulla Home päättivät perustaa ikonimaalauspiirin. Lähes kolmenkymmenen vuoden aikana ikonimaalauskerhossa ja leireillä ovat toimineet opettajina Ulla Home, Petros Sasaki, piispa Arseni, Ritva Koverola, Alexander Wikström ja Antti Narmala. Nykyään alueella toimii kaksi ikonimaalauspiiriä: Haminassa Ritva Koverolan vetämänä ja Kouvolassa Antti Narmalan vetämä.
Seniorien salonki 33 ja Juniorien kammari 13.12.2007-10.2.2008
Kuvataiteilijaseniorit ovat 50 vuotta täyttäneitä ammattitaiteilijoita. Pääsyvaatimuksena yhdistykseen on ns. matrikkelitason kuvataideliittojen jäsenyys. Yhdistys on perustettu vuonna 1970. Kouvolan taidemuseon alakertaan jurytetään Kuvataiteilijasenioreiden 33. yhteisnäyttely. Näyttelyyn tulee maalauksia, grafiikkaa, veistoksia ja performanssia. Edellisen kerran kuvataiteilijasenioreiden näyttely nähtiin Kouvolassa vuonna 1988. Esillä oli silloin mm. Veikko Kiljusen, Feodor Porokaran, Erkki Hervon ja Seija Rustholkarhun teoksia. Näyttelykutsuja postitettaessa ei jurytystä ole vielä tehty ja odotamme jännittyneinä, millainen kokonaisuus tulee olemaan Salonki 33.
Juniorien kammari on Kouvolan lasten ja nuorten kuvataidekoulun ja käsityökoulun näyttely. Esille laitetaan muutaman vuoden opiskelleiden lasten teoksia. Samanaikaisella näyttelyllä senioreiden kanssa halutaan antaa kävijöille kokemus kuvataiteilijuuden elämänkaaresta: ikä ei ole ratkaisevassa roolissa vaan taito ja intohimo taiteen tekemiseen. Kun olemme näyttelyssä kahdenkymmenen vuoden päästä, löydämmekö näiden lasten nimiä esillä olevista teoksista?
Tulosta